Ohimennen kuultu toive ihmiseltä toiselle: kunpa saisi jotain vaihtelua. Asiayhteyttä tietämättä toivoja saattoi miettiä mopin vaihtamista johonkin muuhun työvälineeseen. Hän saattoi myös edustaa kaikkia kulttuurinnälkäisiä, jotka ovat nuupahtamaisillaan hengenravinnon puutteesta. Arvaan jälkimmäistä.
Koronavirus on iskenyt piikkinsä kaikkeen ja muuttanut monen elämän ahtaammaksi, tyhjemmäksi ja samaa toistavaksi. Toisaalta ahtaus, tyhjyys ja toistuvuus ovat saaneet huomaamaan sellaistenkin asioiden merkityksellisyyden, jotka ennen ohitettiin näkemättä.
Tätä päivästä toiseen samanlaisena etenevää arkea ilman juhlan tuomia kohokohtia voisi symboloida japanilaisen Hiroshi Sugimoton (1948−) valokuvasarja Seascapes. Eri puolilta maailmaa otettujen, identtisiltä näyttävien valokuvien kohteena on maisema, jossa näkyy meri, taivas ja horisontti kuvan keskellä.
Aiemmin televisiossa esitetyssä Japanin taiteen historiaa käsittelevässä ohjelmasarjassa Sugimoto kertoo halunneensa kuvata jotain pysyvää ja päätyi maisemaan, jota ovat katselleet jo muinaiset ihmiset. Hänen mukaansa meri on pysynyt samanlaisena verrattuna maahan, jota on aikojen saatossa muokattu niin paljon, etteivät kivikaudella eläneet ihmiset enää tunnistaisi sitä.
Ehkäpä siksi meri (ja ylipäänsä vesimaisema) katseen kohteena tuntuu aina kiehtovan ihmismieltä. Ja samalla, kun näkee jotain, joka on aina ollut siinä, katsoo myös kauemmas, tuntemattomaan. Joku kaipaa ympäristönvaihdosta ja seikkailua, toiselle riittää tutuksi tullut. Joku haluaa purjehtia meriä, toisen sisällä meri lainehtii.
Vaikka Sugimoton mustavalkoiset kuvat saattavat ensi näkemältä vaikuttaa tylsän samanlaisilta, ne ovat silti erilaisia mitättömiltäkin tuntuvine yksityiskohtineen. Näissäkin valokuvissa tulee esiin japanilaiselle taiteelle tunnusomainen esteettisyys aivan kuten Sesshū Tōyōn (1420–1506) maalauksessa, jonka siveltimenvetoihin hienon ohjelmasarjan juontaja taidehistorioitsija James Fox myös opastaa.