Kielipuolista

Alkuvuodesta verkkouutisessa kerrottiin tällainen tieto: ”Viime vuoden 52 645 syntynyttä lasta on itsenäisyyden ajan niukiten. Kuolleita oli noin tuhat enemmän.” Sana niukiten ja sen sisältävän lauseen muotoilu vei huomion itse uutisesta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan perusmuoto niukasti on taipumaton tai vaillinaisesti taipuva. Komparatiivimuodossa se taipuu niukemmin ja superlatiivissa niukimmin. 

Mitä siis tarkoittaa niukiten? Kuuluuko se johonkin suomen kielen murteeseen?

Hakukoneella etsittäessä niukiten-muoto tuottaa kyllä muitakin tuloksia. Uutislauseen kirjoittaja ei siis ole sen ainoa käyttäjä.

Jos yrittäisi korvata niukiten-sanan varsinaisella superlatiivilla niukimmin, huomaa vielä selvemmin, miten kummallinen lause on. Sen olisi voinut muotoilla jotenkin muuten, esimerkiksi ”Viime vuonna syntyi 52 645 lasta, mikä on vähiten koko itsenäisyyden aikana” tai ”Viime vuosi oli syntyvyydeltään itsenäisyyden ajan niukin, 52 645 lasta”.

Siinä missä edellinen kummastuttaa, seuraava kerta kaikkiaan kiukuttaa: ”Minkälaisia osaajia Suomi tarvitsee tulevaisuudessa? SuomiAreena goes koulutus -keskustelu suorana lähetyksenä” (MTV 18.11.2017).

Miksi näitä sekasikiöitä levitetään suomen kieleen? Miksi ei kelvannut vaikka ”SuomiAreenassa puhutaan koulutuksesta”? Kuulostaako jonkun mielestä todellakin hienommalta, jos seassa on sana tai pari englannin kielellä? Vaikuttaa aivan siltä kuin yritettäisiin synnyttää jonkinlaista yleisesti hyväksyttävää pidginiä.

• • •

Kun tänään poikkesin läheiseen, varsin vaatimattomaan kauppakeskukseen, havaitsin yhtäkkiä menevänikin ovista, joiden yläpuolella luki Shopping Center. Yhden jos toisen liikkeen ikkunoissa mainostetaan niin ikään vain englanniksi. Sen sijaan, että opetettaisiin muunkielisiä ymmärtämään suomea (monessa tapauksessa uuden kotimaan kieltä), pakotetaankin siis tavalliset suomalaiset ostoksillaan vaihtamaan oma kielensä toiseen.

Armottomat sekunnit

Äskettäin huvittuneisuutta herätti uutinen, jonka mukaan japanilainen junayhtiö katsoi aiheelliseksi pyytää anteeksi 20 sekunnin heittoa aikataulussa. Täsmällisyys kun on Japanin rautateillä kunnia-asia.

Millainen onkaan sen kääntöpuoli? Junankuljettajat ajavat vuorojaan kovassa paineessa, kun aikataulut on mitoitettu sekuntien tarkkuudella. Myöhästyä ei siis saa, koska matkustajien on ehdittävä vaihtaa junasta toiseen. Junavaunujen on pysähdyttävä juuri tiettyyn asemalaiturin kohtaan, josta matkustaja pääsee etsimättä nousemaan suoraan omaan vaunuunsa, kuten toimittaja Chris Tarrant osoitti Japanin-matkallaan Kiehtovan maailman sarjassa Eksoottiset junamatkat.

Ohjelmassa Hetki ennen tuhoa puolestaan kerrottiin täsmällisyyden vaatimuksen pahimmasta seurauksesta. Huhtikuussa 2005 tapahtui Japanin toiseksi pahin junaonnettomuus Amasagissa. Siinä kuoli 107 ja loukkaantui yli 560 ihmistä.

Onnettomuusjunan nuorella kuljettajalla oli jo valmiiksi paineita niskassaan: hänet oli aiemmasta virheestään määrätty niin kutsuttuun uudelleenkoulutukseen, nikkin kyoikuun. Siihen joutunut saa osakseen rankaisevaa ja halveksivaa kohtelua. Kyseinen kuljettaja oli muun muassa määrätty siivoamaan linnunjätöksiä raiteilta ja kirjoittamaan raportteja kouluttajan huutaessa vieressä.

Kerta riittänee osoittamaan, että tällaista koulutusta kannattaa välttää. Voi vain kuvitella, millaiset ajatukset risteilivät nyt tämänkin kuljettajan päässä, kun hän tiesi tehneensä useamman virheen samalla matkalla: Kerran hän oli ylittänyt aseman 8 metrillä. Syntyneen viivästyksen takia hän ajoi päin punaisia valoja myöhästymisen aiheuttamassa henkisessä paineessa. Lopulta hän oli yli minuutin jäljessä aikataulusta.

Hetkeä ennen onnettomuutta juna kulki ylinopeudella jyrkkään mutkaan, eikä hätäjarrutuksesta enää ollut apua. Nopeakulkuiset junat eivät ole estäneet japanilaisia rakentamasta isoja kerrostaloja lähelle radanvarsia. Amasagissa yksi junanvaunu syöksyi läheisen rakennuksen parkkihalliin, ja toinen vääntyi L:n muotoon sen nurkan ympäri.

Kuljettaja oli kuolleiden joukossa. Myöhemmin onnettomuustutkijalautakunta myönsi lausunnossaan, että hänen saamallaan uudelleenkoulutuksella saattoi olla osuutta turmaan.

Kumpi lienee pahempaa Japanin rautateiden johtajille ‒ kasvojen menetys vai henkien menetys?

Ihmeellinen luonto kuvina

Asioita on tapana panna paremmuusjärjestykseen. Kirjoja, elokuvia, kaupunkeja, pesukoneita, kasvovoiteita, melkein mitä tahansa ‒ siitäkin huolimatta, että makuja on yhtä monta kuin ihmisiä. Jotenkin kaikenlaisia listauksia vain syntyy.

Selaan jälleen Maailman parhaat luontokuvat -kirjan 24. vuosikertaa (Docendo 2014), johon kuusihenkinen tuomaristo on valinnut 100 parasta otosta yli 41 000 valokuvan joukosta. Kansainvälisesti arvostettuun kilpailuun ei lähetetä mitä tahansa materiaalia vaan todella sitä parhaimmistoa. Valintaprosessin täytyy vaatia melkoista ”pelisilmää”.

Kilpailun esittelyssä kerrotaan, että kuvat arvioidaan ensin esteettisten arvojen perusteella. Vaikka valintaa hieman helpottaa se, että sarjoja on useampia, miten ihmeessä noin isosta määrästä valitaan ne parhaat?

Ehkä kuvavalinnassakin käytetään jotain kikkaa estämään näkökyvyn ja mielen väsyminen loputtoman tuntuisessa kuvavirrassa. Esimerkiksi hajuvesien haistelussa tuoksujen sekoittumista vähentämään keinoksi tarjottiin kahvipapupurkin nuuhkaisua. Hyvältä sekin tuoksui.

Yllätyksellisyyttä kuviin ei tuo vain uusi tekniikka vaan myös tuoreet havainnot ja uusi tapa nähdä asioita, mistä hyviä esimerkkejä tarjoaa sarja Luonnon muotoilua. Kirjaan valittujen kuvien ohessa niiden ottajat kertovat kuvaustilanteesta. Ilman selitystä olisikin vaikea hahmottaa, mistä on kyse esimerkiksi espanjalaisen Juan Jesus Gonzalez Ahumadan sinipohjaisessa kuvassa, jota koristaa ikään kuin lehdetön puu, jonka rungossa näkyy punaista. Kyseessä on jättiagaaven lehden halkeamasta pilkahtava tulipalo.

Joillakin on ollut mielessään valmis näkemys kuvasta jopa vuosia ennen kuin sen on saanut taltioitua kameraansa. Vedenalaisten lajien sarjassa kunniamaininnan saanut italialainen Adriano Moretti haaveili peräti 15 vuotta saavansa kuvan, jossa yhdistyisi 1800-luvun linna sekä kaksi eri meduusalajia. Vaikka kuvanotto onkin vaatinut taituruutta, itse kuva ei mielestäni kuulu esteettisesti kaikkein miellyttävimpiin: toinen etualan suurikokoisista meduusoista muistuttaa paistettua kananmunaa.

Isobritannialainen Sam Hobson puolestaan sai kunniamaininnan lintujen sarjassa kuvasta, jossa punanokkaiset vihreät kauluskaijat lentävät illan hämärässä hautausmaan yllä. Hobson kertoo lintujen ohilennon kestäneen puolitoista tuntia, joten niitä on ollut tuhansia. Alun perin afroaasialainen kauluskaija on sopeutunut Britannian luontoon, mutta silti se erikoisuudellaan edelleen herättää ihmisten huomion. 

Tuomariston silloinen puheenjohtaja Jim Brandenburg sanoo esipuheessa, että hänelle valokuvan ottaminen jostain tärkeästä aiheesta muistuttaa rukousta. Siinä hän on transsinkaltaisessa tilassa, jollaisessa hänen upeimmat ja ajattomimmat kuvansa ovat syntyneet.


Wildlife Photographer of the Year -kilpailun pani alulle yli 50 vuotta sitten BBC Wildlife -lehti, joka tekee yhteistyötä Lontoon Luonnonhistoriallisen museon kanssa. Yhteistyö on nostanut luontokuvauksen profiilia pelkästä dokumentoinnista taiteenlajiksi.