Asioita on tapana panna paremmuusjärjestykseen. Kirjoja,
elokuvia, kaupunkeja, pesukoneita, kasvovoiteita, melkein mitä tahansa ‒ siitäkin
huolimatta, että makuja on yhtä monta kuin ihmisiä. Jotenkin kaikenlaisia
listauksia vain syntyy.
Selaan jälleen Maailman parhaat luontokuvat -kirjan 24. vuosikertaa (Docendo 2014), johon kuusihenkinen tuomaristo on valinnut 100 parasta otosta yli 41 000 valokuvan joukosta. Kansainvälisesti arvostettuun kilpailuun ei lähetetä mitä tahansa materiaalia vaan todella sitä parhaimmistoa. Valintaprosessin täytyy vaatia melkoista ”pelisilmää”.
Kilpailun esittelyssä kerrotaan, että kuvat arvioidaan ensin esteettisten arvojen perusteella. Vaikka valintaa hieman helpottaa se, että sarjoja on useampia, miten ihmeessä noin isosta määrästä valitaan ne parhaat?
Ehkä kuvavalinnassakin käytetään jotain kikkaa estämään näkökyvyn ja mielen väsyminen loputtoman tuntuisessa kuvavirrassa. Esimerkiksi hajuvesien haistelussa tuoksujen sekoittumista vähentämään keinoksi tarjottiin kahvipapupurkin nuuhkaisua. Hyvältä sekin tuoksui.
Yllätyksellisyyttä kuviin ei tuo vain uusi tekniikka vaan myös tuoreet havainnot ja uusi tapa nähdä asioita, mistä hyviä esimerkkejä tarjoaa sarja Luonnon muotoilua. Kirjaan valittujen kuvien ohessa niiden ottajat kertovat kuvaustilanteesta. Ilman selitystä olisikin vaikea hahmottaa, mistä on kyse esimerkiksi espanjalaisen Juan Jesus Gonzalez Ahumadan sinipohjaisessa kuvassa, jota koristaa ikään kuin lehdetön puu, jonka rungossa näkyy punaista. Kyseessä on jättiagaaven lehden halkeamasta pilkahtava tulipalo.
Joillakin on ollut mielessään valmis näkemys kuvasta jopa vuosia ennen kuin sen on saanut taltioitua kameraansa. Vedenalaisten lajien sarjassa kunniamaininnan saanut italialainen Adriano Moretti haaveili peräti 15 vuotta saavansa kuvan, jossa yhdistyisi 1800-luvun linna sekä kaksi eri meduusalajia. Vaikka kuvanotto onkin vaatinut taituruutta, itse kuva ei mielestäni kuulu esteettisesti kaikkein miellyttävimpiin: toinen etualan suurikokoisista meduusoista muistuttaa paistettua kananmunaa.
Isobritannialainen Sam Hobson puolestaan sai kunniamaininnan lintujen sarjassa kuvasta, jossa punanokkaiset vihreät kauluskaijat lentävät illan hämärässä hautausmaan yllä. Hobson kertoo lintujen ohilennon kestäneen puolitoista tuntia, joten niitä on ollut tuhansia. Alun perin afroaasialainen kauluskaija on sopeutunut Britannian luontoon, mutta silti se erikoisuudellaan edelleen herättää ihmisten huomion.
Tuomariston silloinen puheenjohtaja Jim Brandenburg sanoo esipuheessa, että hänelle valokuvan ottaminen jostain tärkeästä aiheesta muistuttaa rukousta. Siinä hän on transsinkaltaisessa tilassa, jollaisessa hänen upeimmat ja ajattomimmat kuvansa ovat syntyneet.
Wildlife Photographer of the Year -kilpailun pani alulle yli 50 vuotta sitten BBC Wildlife -lehti, joka tekee yhteistyötä Lontoon Luonnonhistoriallisen museon kanssa. Yhteistyö on nostanut luontokuvauksen profiilia pelkästä dokumentoinnista taiteenlajiksi.
Selaan jälleen Maailman parhaat luontokuvat -kirjan 24. vuosikertaa (Docendo 2014), johon kuusihenkinen tuomaristo on valinnut 100 parasta otosta yli 41 000 valokuvan joukosta. Kansainvälisesti arvostettuun kilpailuun ei lähetetä mitä tahansa materiaalia vaan todella sitä parhaimmistoa. Valintaprosessin täytyy vaatia melkoista ”pelisilmää”.
Kilpailun esittelyssä kerrotaan, että kuvat arvioidaan ensin esteettisten arvojen perusteella. Vaikka valintaa hieman helpottaa se, että sarjoja on useampia, miten ihmeessä noin isosta määrästä valitaan ne parhaat?
Ehkä kuvavalinnassakin käytetään jotain kikkaa estämään näkökyvyn ja mielen väsyminen loputtoman tuntuisessa kuvavirrassa. Esimerkiksi hajuvesien haistelussa tuoksujen sekoittumista vähentämään keinoksi tarjottiin kahvipapupurkin nuuhkaisua. Hyvältä sekin tuoksui.
Yllätyksellisyyttä kuviin ei tuo vain uusi tekniikka vaan myös tuoreet havainnot ja uusi tapa nähdä asioita, mistä hyviä esimerkkejä tarjoaa sarja Luonnon muotoilua. Kirjaan valittujen kuvien ohessa niiden ottajat kertovat kuvaustilanteesta. Ilman selitystä olisikin vaikea hahmottaa, mistä on kyse esimerkiksi espanjalaisen Juan Jesus Gonzalez Ahumadan sinipohjaisessa kuvassa, jota koristaa ikään kuin lehdetön puu, jonka rungossa näkyy punaista. Kyseessä on jättiagaaven lehden halkeamasta pilkahtava tulipalo.
Joillakin on ollut mielessään valmis näkemys kuvasta jopa vuosia ennen kuin sen on saanut taltioitua kameraansa. Vedenalaisten lajien sarjassa kunniamaininnan saanut italialainen Adriano Moretti haaveili peräti 15 vuotta saavansa kuvan, jossa yhdistyisi 1800-luvun linna sekä kaksi eri meduusalajia. Vaikka kuvanotto onkin vaatinut taituruutta, itse kuva ei mielestäni kuulu esteettisesti kaikkein miellyttävimpiin: toinen etualan suurikokoisista meduusoista muistuttaa paistettua kananmunaa.
Isobritannialainen Sam Hobson puolestaan sai kunniamaininnan lintujen sarjassa kuvasta, jossa punanokkaiset vihreät kauluskaijat lentävät illan hämärässä hautausmaan yllä. Hobson kertoo lintujen ohilennon kestäneen puolitoista tuntia, joten niitä on ollut tuhansia. Alun perin afroaasialainen kauluskaija on sopeutunut Britannian luontoon, mutta silti se erikoisuudellaan edelleen herättää ihmisten huomion.
Tuomariston silloinen puheenjohtaja Jim Brandenburg sanoo esipuheessa, että hänelle valokuvan ottaminen jostain tärkeästä aiheesta muistuttaa rukousta. Siinä hän on transsinkaltaisessa tilassa, jollaisessa hänen upeimmat ja ajattomimmat kuvansa ovat syntyneet.
Wildlife Photographer of the Year -kilpailun pani alulle yli 50 vuotta sitten BBC Wildlife -lehti, joka tekee yhteistyötä Lontoon Luonnonhistoriallisen museon kanssa. Yhteistyö on nostanut luontokuvauksen profiilia pelkästä dokumentoinnista taiteenlajiksi.