Kirjanomistajia etsimässä

Kirjastolehdessä (4/2016) filosofi Sara Heinämaa ja kirjailija, journalisti Tuomas Nevanlinna pohtivat kirjaston merkitystä. Nevanlinna muisteli aikaa 20 vuotta sitten, jolloin mediassa ihmeteltiin kirjaston asemaa tulevassa tietoyhteiskunnassa: ”Yksi kanta oli, ettei kirjastoja enää tarvita. Toinen kanta oli, että ne pitää säilyttää, mutta päivittää niin, että kirjastossa on tietokoneet ja netinkäyttömahdollisuudet. Juuri kukaan ei vaatinut, että fyysiset kirjat tulisi säilyttää, jotta estettäisiin kaikki aineiston korvautuminen digitaalisella aineistolla.”

Heinämaa taas toteaa, että kirjastoista löytää varmasti yli viisi vuotta vanhan kirjan toisin kuin kirjakaupoista. Edes viime vuoden bestsellereitä ei kaupoista löydy, vaan eiliset uutuudet korvataan uunituoreilla. ”Fyysisiä kirjoa tuhotaan kiihtyvällä vauhdilla. Kirjarovioiden tehtävää hoitavat silppurit.”

Tätä todellisuutta vasten ruotsalaisen Anders Rydellin teos Kirjavarkaat: Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana, joka kertoo natsien tekemistä kirjaryöstöistä ja vuosikymmeniä myöhemmin löytyneistä kirjakätköistä, tuntuu unikuvalta. Natsit eivät vieneet vain maalauksia ja muita taide-esineitä, vaan myös miljoonia kirjoja erilaisista yksityisistä ja julkisista kokoelmista.

Rydellin tutkimuskierros Euroopassa lähtee sattuvasti liikkeelle kuitenkin juuri kirjarovioista, joita saksalaisopiskelijat panivat alulle vuonna 1933. Etsiessään tietoja Rydell käy kirjastoissa, joiden kätköistä on löytynyt tuhansia varastettuja teoksia, pieni osa miljoonista.

Rydell uppoutuu kierroksellaan historiaan. Silti ehkä hämmästyttävintä on se, että tässä ajassa, jossa kirjasta on tullut monelle kertakäyttöesine tai jopa täysin merkityksetön kapine, joidenkin elämäntehtäväksi on tullut selvittää vuosikymmeniä sitten varastettujen kirjojen omistaja tai jälkeläiset. (Keskitysleireille joutuneet omistajathan eivät usein selvinneet sieltä hengissä.)

Vuonna 2002 Berliinissä sijaitsevan Zentral- Und Landesbibliothekin kirjastonhoitaja Detlef Bockenkamm löysi kokoelmista kymmeniä teoksia, joiden omistushistoria herätti epäilyksiä. Vuosien myötä määrä on kasvanut noin 250 000:een. Bockenkammin ansiosta muissakin kirjastoissa alettiin jäljittää varastettuja kokoelmia.

Kirjojen oikeiden omistajien etsiminen on kaiken järjen mukaan mahdoton (ja monen mielestä turhaakin turhempi) tehtävä: vuosina 2009 ̶ 2014 vasta lähes 500 kirjaa on saatu palautettua. Jäljittämisessä on käytetty apuna exlibriksiä, omistuskirjoituksia ja muita merkintöjä.

Vuonna 2012 Bockenkamm kollegoineen rakensi sähköisen tietokannan, johon tallennettujen tietojen avulla omistajien jälkeläiset voivat tunnistaa kirjoja ja ottaa itse yhteyttä kirjastoon. Kaikkien varastettujen kirjojen vieminen tietokantaan kestää kuitenkin vielä vuosia. Siis jos siihen annetaan mahdollisuus ja voimavarat.

Rydell mainitsee Kirjavarkaiden lopussa, että Zentral- Und Landesbibliothekissa alettiin tehdä muutoksia, niin että kirjastonhoitajia ryhdytään korvaamaan roboteilla. Myös teosten luettelointi aiotaan koneellistaa. Pois sekin inhimillisyys ja arvostus, jota taloudellista hyötyä tavoittelemattomat, tutkimustyötä tehneet kirjastojen työntekijät ovat osoittaneet.

Useimmilla varastetuista kirjoista ei ole rahallista arvoa, mutta teos voi olla arvaamattoman arvokas sille, jolle se merkitsee ainoaa sidettä edesmenneeseen sukulaiseen ja hänen historiaansa. Rydell otti tehtäväkseen toimittaa yhden kirjan Englantiin naiselle, joka ei koskaan ollut tuntenut isän puoleisia isovanhempiaan.

○ ○ ○

Kerran sain lahjaksi antikvariaatista ostetun romaanin, Lauri Viidan Moreenin julkaisuvuodelta 1950. Se kuuluu kirjahyllyni vanhimpiin. Joku halusi luopua siitä vapaaehtoisesti, ja nyt sen etulehdellä on minun nimeni.

Sivujen välistä löytyi kuitenkin tietoja, joiden avulla niin halutessani voisin tehdä jäljitystyötä. Kuvattomassa pahvikortissa 60-vuotiasta herrahenkilöä onnittelee viisi ihmistä, kenties päivänsankarin sisaruksia. Jo kadonneen kukkakaupan pakettikortissa on saajan koko nimi. Kortista voi helposti päätellä, että syntymäpäivistä on vierähtänyt vuosikymmeniä: kukkakaupan puhelinnumerossa on vain neljä numeroa.

Kirja oli siitä luopuneelle ilmeisesti arvoton, mutta minulle arvokas kortteineen. En halua heittää niitä pois.

Naulat ja kannat

Tavaratalopäivien juontaja esitteli vaateosaston tarjontaa. Yrittäessään saada ostajat liikkeelle hän tahattomasti maalasi heidän eteensä kauhukuvan: ”Naulasin silmäni kollareihin.” Mikrofoniäänen pirteydestä päätellen hän kuitenkin selvisi brutaalilta kuulostavasta teosta vammoitta, koska juonto jatkui kuten aiemminkin.

Sanonnan yhteydessä käytettävä verbi naulita (katse) ei sinänsä vaikuta sen miellyttävämmältä, mutta teko on helpompi ymmärtää kuvaannolliseksi.

Naulaamisesta tulee lähes väistämättä mieleen − varsinkin näinä aikoina − Martti Luther ja hänen teesinsä Wittenbergin kirkon ovessa. Ensi vuonna uskonpuhdistuksen aloittaneesta tapahtumasta tulee kuluneeksi 500 vuotta.

Tosin teesien naulaaminen saattaa olla sepitetty juttu, ”mutta se on tarinana jykevämpi kuin ajatus Lutherista feissarina”, kirjoittaa toimittaja Ilari Tapio (Aamulehti 16.10.2016).

Sepitettyä sen sijaan ei ole se, että sattumalta juuri nyt halusin palata Mika Waltarin Neljän päivänlaskun pariin. Kirjan pitkä aloitus tuskin kuuluu kirjallisuuden mieleenpainuvimpiin monen muunkaan mielestä: 

Harjoitettuani olosuhteiden pakosta useita vuosia naulakauppiaan ammattia ja valmistettuani lukuisia erilaisia ja erikokoisia nauloja eri tarkoituksia varten, myös ruumisarkunnauloja, kyllästyin suuresti tähän ikävään ja hankalaan ammattiin, vaikka sen avulla olin hankkinut itselleni ja perheelleni kohtalaisen toimeentulon.

Pienoisromaanin ensi painos ilmestyi vuonna 1949, kun toisen maailmansodan päättyminen ja atomipommin räjäyttäminen vielä kuumasti korvensivat mieliä. Waltari myöntääkin tekstiä selittävissä kriitillisissä huomautuksissaan, että ajattelevan ihmisen kannanoton sijaan ”teos on laadussaan kauhistava inhimillisen itsekkyyden apoteoosi” ja ”individualistin päistikkainen pako todellisuuden maailmasta”.

Naulakauppiasta vaivaavatkin enemmän sydänongelmat ja ammoin kuolleet egyptiläiset. Waltarin pako todellisuudesta käy mielikuvituksen siivin tavalla, joka tuohon aikaan oli vielä poikkeuksellista suomalaisessa kirjallisuudessa, todetaan Wikipediassa.