”Jos googlaa sanan ekstrovertti, eteen lävähtää
työpaikkailmoituksia. Jos googlaa sanan introvertti, saa lukea Anders Behring Breivikistä.” Näin kärjistetysti
kiteyttää kirjailija ja yhteistoimintakonsultti, kaapista tullut introvertti Linus Jonkman yhteiskunnassa
vallitsevia käsityksiä väärinymmärretystä termistä ja samalla kahdesta keskeisestä
persoonallisuustyypistä.
Onhan ekstroverttiudesta tehty yhteiskunnan normi, joka
hankaloittaa huomattavasti introverttien elämää, aivan kuten aina käy niille,
jotka poikkeavat niin kutsutusta normaalista.
Jostain syystä Jonkmanin kirjan nimi Introvert −
Den tysta revolutionen sai suomenkielisen versionsa Introvertit (Atena 2015)
alaotsikkoon täytteeksi sanan Työpaikan
hiljainen vallankumous. Se voi hämätä jättämään kirjan hyllyyn, jos kaipaa
kokonaisvaltaisempaa aiheen käsittelyä, vaikka juuri sitä kirja tarjoaa. Työelämää
käsitellään noin viidesosan verran koko tekstistä. Ilman kyseistä sanaakin vähintään
jokaisen henkilöstöpäällikön käsikirjastoon kuuluva kirja valittiin Ruotsissa
vuoden 2013 HR-kirjaksi.
Vielä kirjan kirjoittamisen aikoihin yhdysvaltalaisessa
psykologiyhdistyksessä oli mietitty mahdollisuutta siirtää introversio
mielenhäiriöiden listalle. Myös Maailman terveysjärjestö WHO on pitänyt introversiota mielenterveysongelmana, mikä on paitsi uskomatonta myös jättiharppaus
taaksepäin ihmismielen tuntemisessa.
Nyky-yhteiskunnassa vaaditaan jo introvertteja lapsia noudattamaan
ekstroverteille tyypillistä aktiivisuutta (esimerkiksi pitää mennä ulos
liikkumaan eikä saa jököttää sisällä lukemassa sarjakuvia), mikä aiheuttaa heille aina
vain enemmän stressiä. Vielä 1950-luvulla opettajat läimivät oppilasta
sormille, jos tämä kirjoitti vasemmalla, siis ”väärällä” kädellä. Jonkman pitää pakottamista
sosiaalisuuteen nykyajan sormille lyömisenä. Moni kasvattaja ei ymmärrä,
että painostus ei auta: lapsen sisin ei siitä muuksi muutu.
Kuten Jonkman toteaa, introversio ei ole elämäntapa eikä
valinta, ei liioin muotioikku tai alakulttuuri. Se on biologinen, DNA:han
koodattu ominaisuus.
Painostus ei jää vain lapsiin. Ehkä ahdistavin vaatimus
sosiaalisuudesta, näkyvillä ja tyrkyllä olosta liittyy työelämään ja sinne pääsemiseen.
Nykyinen työnhakijalta vaadittava brändäys ja itsensä markkinoiminen ovat
monelle introvertille silkkaa rotanmyrkkyä. ”Pakko ei ole paras muusa” −
paitsi jos se on sisäinen.
Vaikka kirjailija itse ymmärsi erilaisuutensa jo lapsena, vasta työelämässä hän tutustui eri persoonallisuustyyppeihin, kun hänet passitettiin itsetuntemuskurssille. Ongelmat
työtoverin kanssa ja viihtymättömyys työpaikan juhlissa saivat selityksensä.
Hän ymmärsi muun muassa sen, että meissä on kolme puolta: se, joka haluamme
olla, se, joka olemme ja se, jonka muut näkevät.
Lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että osa nykyajan
yksinäisyydestä ja masennusoireista johtuukin tästä: joko introvertti-ihminen ei ole tunnistanut tai hyväksynyt omaa persoonallisuustyyppiään tai hänen on ollut mahdoton − yrityksistäkään huolimatta − sopeutua yhteiskunnan
pakottamaan ekstroversiomuottiin ilman henkisesti repiviä seurauksia. Jonkmanin mainitseman psykologi Katherine Benzigerin mukaan niin kutsuttu loppuunpalaminen johtuu ennen muuta persoonallisuustyypin
ja ammattiroolin ristiriidasta.
Aikainen lintu madon nappaa − mutta vasta toinen hiiri saa
juuston
Introvertin maailmaa pidetään pienenä, koska hänen erheellisesti luullaan
olevan kiinnostunut ennen kaikkea itsestään. Näin ajatellessa jää huomaamatta,
että moni introvertti elää varsin rikasta sisäistä elämää ja esimerkiksi kyky
tuottaa ideoita yksinäisyydessä kuuluu heidän vahvuuksiinsa. Ei ole parempaa
kannustinta kuin sisäinen innostus, sanoo Jonkman.
Myös muun muassa seuraavat kuuluvat introvertin vahvuuksiin:
Hänellä on hyvä keskittymiskyky (paitsi ei avokonttorissa!), kyky
pitkäjänteiseen työskentelyyn sekä kyky sietää yksitoikkoisuutta ja
hiljaisuutta. Introvertti on hyvä kuuntelija ja harkitsevainen, myös
päätöksenteossa.
Persoonallisuustyypiltään tällaiset ihmiset kuuluvat
väestöllisesti vähemmistöön, mutta lahjakkaiden joukossa heitä on enemmistö.
Akateemisella, teknisellä ja taiteellisella alalla sekä yksilöurheilussa tavataan
paljon introvertteja.
Olen tosin ollut huomaavinani, ettei yksittäinen
urheilijakaan enää sano haastattelussa, että ”onnistuin tänään hyvin”. Hän
sanoo joko ”sä onnistuit tänään” tai ”onnistuttiin tänään hyvin” tai jopa ”onnistuimme
tänään tiimin kanssa”. Hänetkin on kai painostettu unohtamaan oma itsensä ja jakamaan saavutus ryhmän
kesken.
Jonkmanin tekstiä lukiessa olo tuntui niin kotoisalta.
Vaikka paljon oli jo ennestään tuttua, on silti aina ilahduttavaa huomata,
että on muita samankaltaisia. Että joku voikin ajatella ja kokea asioita niin samalla tavalla.
Toisaalta Jonkman teki jotain, mitä itse en tekisi ikinä:
kävi hakemassa oppia Dale Garnegie -instituutin puhekoulusta. Vaikka hän kuvaakin
kokemusta kiduttavaksi viikoksi, hänestä sittemmin tuli (muun ohella) mielestään
aivan hyvä luennoitsija. Verratessaan ekstroverttia ja introverttia puhujaa
hän mainitsee eroista ensimmäiseksi sen, että ekstrovertti lumoaa yleisön
lavasäteilyllään, kun taas introvertti lumoaa asialla.
Oli yleisönä yksi ihminen tai sata, sekin ottaa esityksen vastaan
oman tyyppinsä tapaan: Ekstrovertti kuuntelija nyökkii, hymisee tai osoittaa muulla
tavoin kuuntelevansa, siis osallistuu. Mutta kun introvertti kuuntelee
kiinnostuneena, ”hän saattaa näyttää siltä kuin olisi ilmeettömässä
shokkitilassa”. Hän kuitenkin havainnoi. Niin tuttua tämäkin: toinen tulkitsee
usein aivan toisin kuin oli tarkoitus. Tätä ”apatiaa” pidetään
innostumattomuutena, hiljaisuutta kielteisyytenä.
Siitäkin huolimatta: ”Jos joku haukkuu sinua introvertiksi,
sano kiitos.”
○ ○ ○
Mutta salojen
helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. −−
Lähtee hän jälleen
vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä
kummallisesti vääntyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi
läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. −−
Hän kaataa hongan,
katkaisee siitä ryhtevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä. Siinä istui hän
kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota
monikoukullista katajaa. ”Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan?
Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?” Ja
kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja
taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä
kiekkokankien iskuista.
(Seitsemän veljestä)
(Seitsemän veljestä)
