Kuinka kaukaa tähän hetkeen

Jo jonkin aikaa luultavasti suosituin ajanilmaus on ollut tällä hetkellä. Sitä ei voinut olla kuulematta, jos seurasi äskettäin päättynyttä ampumahiihtokautta televisiosta. Jos olisi tullut mieleen kunkin kilpailun alusta ruveta laskemaan, kuinka monesti se sanottiin, olisi voinut päätyä melkoisiin lukuihin.

Ehkei vauhdikkaassa kisatunnelmassa ole aikaa miettiä muita tapoja esittää jokin asia kuin se, johon on tottunut. Sanaa kuten nyt tuskin tarvitsee hakea kaukaa, myös parhaillaan sopii usein yhtä hyvin. Voi mainiosti sanoa, että Parhaillaan hiihdetään naisten pikakisaa. Suoraa kilpailua seuratessa saattaa ylipäänsä tuntua turhalta kaiken aikaa painottaa ajankohtaa. Keksityssä tilanteessa selostaja saattaa kerrata kärkipään menijöitä: Wierer johtaa, Simon on toisena ja tällä hetkellä Eckhoff on kolmantena. Tarvitseeko järjestyksen ilmoittaminen vielä ajanilmauksenkin? Jos paikka vaihtuu, se on sen ajan murhe.

Joten vaikka kuinka yritti keskittyä kisasuorituksiin, ampumahiihtokaudesta mieleen jäi aivan muu, sinänsä epäolennainen seikka: ilmaus tällä hetkellä.

Jäi myös toinen, ehkä epäolennainen sekin: kanssakilpailijan suuri sydän. Tammikuussa Pohjois-Italian Antholzissa käytiin miesten yhteislähtökilpailu, jossa kesken matkan valkovenäläiseltä Anton Smolskilta irtosi yllättäen suksi. Smolskin perässä hiihtänyt liettualainen Vytautas Strolia koppasi suksen sulavasti mukaansa ja ojensi sen ohi mennessään Smolskille.

Kilpakumppanin auttamista voi pitää hölmönä, suorastaan typeränä, koska kyseessä ei ole henkeä uhkaava tilanne vaan kamppailu mahdollisimman hyvästä omasta sijoituksesta. Strolian kädenojennus kertoi paitsi nopeasta reagointikyvystä kenties myös sisäisestä vakaumuksesta, että pulaan joutunutta tulee auttaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ennen kuin ampumahiihtokausi ehti päättyä, järeämmät aseet ja toisenlaiset maalitaulut olivat jo saaneet miljoonat seuraajansa. Tällä hetkellä ilmaantui jokaisen asiantuntijan, poliitikon ja toimittajan puheisiin. Korva on suorastaan herkistynyt poimimaan sen puheenvirrasta.

Kun vielä hieman aiemmin alalla kuin alalla puhuttiin vain visioista ja tulevaisuuden innovaatioista, nyt katse on kääntynyt enemmän menneeseen ja nykyhetkeen. Ihmetellään, miten nyt on ajauduttu tähän tilanteeseen. Tutkaillaan, miten entisaikojen taitoja ja menetelmiä voidaan hyödyntää, jos pula ruoasta ja muista välttämättömistä tarpeista tulee ajankohtaiseksi. Mietitään tarkemmin, miten eletään tässä ja nyt.

Historia ja sen tuntemus on noussut arvokkaaksi pääomaksi sille, jolle se on aina ollut kutsumus; siihen tulisi perehtyä myös kaikkien muiden, jotka haluavat ymmärtää nykyisen tilanteen syitä ja seurauksia. Tulevaisuus rakentuu menneisyyden päälle, tavalla tai toisella.

 

● ● ●

Otsikko on laina Maaria Leinosen samannimisestä runokokoelmasta.

Pimeys oli suuri, mutta toivontuijun lepatus halkaisi siihen raon, niin että jaksoi elää

 −− poliittisen vangin voi voittaa vain saamalla hänet pelkäämään. Ettei hän löytäisi paikkaansa − vaan eläisi hivuttavan epätietoisena siitä, mitä hänelle tehdään huomenna, tänään, puolen tunnin kuluttua… hän kukaties alkaa etsiä kompromisseja KGB:n kanssa menetettyään järkensä. Ehkäpä niin. Ja ehkä ei.

Edellä olevaa sitaattia voisi melkein pitää vaikkapa viime aikojen tunnetuimman poliittisen vangin, Aleksei Navalnyin, lausumana. Ote on kuitenkin toisesta ajasta, jolloin myös maailmankartta oli muotoutunut toisin. Omakohtaisesta vankileirikokemuksestaan kirjan Harmaa on toivon väri on kirjoittanut odessalaissyntyinen runoilija ja toisinajattelija Irina Ratušinskaja.

Ratušinskaja tuomittiin maaliskuussa 1983 neuvostovastaisesta propagandasta seitsemäksi vuodeksi Mordvan (suomennoksessa vuodelta 1988 käytetty nimeä Mordovia) ankaran kurin leirin Pienelle vyöhykkeelle eli poliittisten vankien osastolle. Hänen aikanaan vyöhykkeelle sijoitettiin vähimmillään 5, enimmillään 11 naista.

Kirjan nimi viittaa poliittisten vankien harmaaseen asuun (muilla vangeilla yleensä musta) ja siihen, että poliittisten vankien mahdollisuudet selvitä pois leireiltä ja vankiloista ovat muita paremmat, koska heidän puolestaan maailmalla pidetään meteliä.

Itse asiassa konkreettisesti ääntään korottamalla myös Ratušinskaja ja hänen kaksi pakkoruokintaan määrättyä vankitoveriaan saivat aluksi välitettyä tiedon kohtalostaan ulkomaailmaan. Hätä keinot keksi tässäkin kuten niin monessa tilanteessa. Koska sairaala-alueella ja sen läheisyydessä liikkui paljon muita vankeja ja huoltoväkeä, tie julkisuuteen avautuisi huutamalla täysillä, keitä kidutetaan ja miksi. Näin viesti voisi päästä etenemään vapaaksi pääsevien mukana muuhun maailmaan.

Saimme myöhemmin kuulla, että meidän hillitty Tatjana Mihailovnamme oli iskenyt lasioven pirstaksi kyynärpäällään, mikä antaa minulle aiheen härnätä häntä ”huligaaniksi”. Ja sitten kajahtaa huuto. Ja millainen! Ääritilanteessa me nähtävästi kykenemme sellaiseen, mitä emme ole osanneet odottaakaan. −−

Mieslauma roikkuu kimpussani, mutta minä voisin ilmeisesti kiskoa vaikka kassakaappeja ulos palavasta talosta ja pysäyttää auton olkapäälläni. Vedän heitä perässäni ympäri huonetta ja huudan huutamistani − jo toiseen kertaan.

Vaikka leirillä ja eristysselleissä vaivasi jatkuva vilu ja nälkä, jota vielä useat syömälakot pahensivat, niin Pienen vyöhykkeen Ukrainasta, Liettuasta, Latviasta, Eestistä ja Venäjältä kotoisin olleet naiset pitivät yhtä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kaikki vähäkin jaettiin (soijakaramelli 11 osaan), yhdessä käytiin sekä työ- että syömälakkoon silloinkin, kun vain yksi joutui päällystön silmätikuksi. Lakosta taas rangaistiin eristyssellivuorokausilla. Poliittisten vankien aktiivisuus valituksineen ja anomuksineen piti heidät itsensä liikkeessä mutta ärsytti niitä, jotka kaikin keinoin pyrkivät heidät murtamaan.

He valehtelevat kaikki, mutta kukin omaan tyyliinsä. Joillekin itse valehtelu tuo merkillistä tyydytystä, joka on sitä makeampaa, mitä kyynisempiä ja röyhkeämpiä valheita he pystyvät syöttämään. He tuijottavat sinua nautiskellen silmiin: suurin voitto on, jos menetät malttisi. Heidän tärkeimpänä tarkoituksenaan on viattomin elkein aiheuttaa sinulle jatkuva stressi − koska kaikista helpointa on murskata ihminen, jonka tunteet ovat aivan hajallaan.

Vangeilla oli sääntöjen mukaan oikeus kerran vuodessa ottaa vastaan omaisiaan. Kauan odotettu tapaaminen saatettiin kuitenkin evätä viime tipassa mitä mielivaltaisimmasta syystä: Esimerkiksi Ratušinskajalle myönnetty tapaaminen aviomiehensä kanssa peruutettiin siksi, että hän oli jättänyt toppatakin lojumaan vuoteelle. Mitä siitä, ettei ollut henkaria tai naulaa, johon takin ripustaa.

Lukiessa joutuu pakostakin miettimään, miten itse selviytyisi mielivaltaisen pakkovallan alla. Jo pelkän vastauksen miettiminen tuntuu pelottavalta.

Kirjaa lukiessa miettii sitäkin, onko mikään muuttunut niin venäläisvankiloissa kuin ajattelussakaan 40 vuoden mittaan. Ensi alkuun jonkinlainen muutos tuntui mahdolliselta, kun uutisoitiin vankilaan tuomitun Aleksei Navalnyin viesteistä. Miten hänen laiselleen vangille sallitaan puhelin ja sitä myöten helppo pääsy julkisuuteen? Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. Ratušinskajan aikana paperille kirjoitetut viestit olivat ainoa mahdollisuus: joskus ne olivat salaa lähetettyjä, kädestä käteen kulkevia viestejä tai leirin sensuurin kautta meneviä kirjeitä. Eristyssellien välisen puolen metrin paksuisen seinänkin läpi ne kulkivat ujuttamalla pienestä reiästä.

Kuinka ollakaan: Siinä missä amerikkalaislapset opetetaan uskomaan, että kaikki on mahdollista, Ratušinskajan mukaan sikäläiset lapset ovat koulussa oppineet, että neuvostoihmisille ei mikään ole mahdotonta.

Vuonna 1986 paria päivää ennen Yhdysvaltain Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovin tapaamista Reykjavikissa heikkokuntoinen Irina Ratušinskaja vapautettiin ennen tuomion täyttymistä. Hän muutti sittemmin miehensä kanssa Yhdysvaltoihin.

● ● ●

Otsikko on ote kirjailija Pentti Haanpäältä.

Yksityisasia

Nykyaikana kaikkea voi seurata ja kaiken paljastaa sitä itse tahtomatta tai edes tiedostamatta, koska taivas on miehitetty erilaisin seurantasatelliitein. Taivaalta ei tarkkailla vain arkisen elämämme toimia vaan myös ja erityisesti sellaista, mikä poikkeaa tavallisesta, esimerkiksi sotatilanteen tapahtumia kuten nyt Ukrainassa. (Yle 11.3.2022)

Ennen oli toisin. Siihen maailmanaikaan, kun kynä ja paperi olivat tärkeitä viestintävälineitä, sotilaat kirjoittivat viestejään kotiin ”sieltä jostakin”. Tarkemman sijaintitiedon sijaan epämääräisen viittauksen oli tarkoitus suojella rintamalla olleita. Ehkei salassapidossa aina kuitenkaan onnistuttu, kun kenttäpostin toivottiin hartaasti tuovan vastauskirjeitä rakkailta.  

KAATUNEIDEN RAKKAUSKIRJEET

 

Tiedustelu-upseerin käskynjako

 ”Tutkikaa haavoittuneiden vihollisten taskut

ja kaatuneiden vihollisten taskut.

Voi löytyä meille arvokasta monin tavoin.

Edellyttäen että teillä on aikaa”, minä sanoin.

”Rakkauskirjeet ilman muuta mukaan,

lempiviltä lipsuu monenmoista

pommiemme tehosta, laivoista ja tonnistoista.

Saamme palapeliin lisättävää.”

Päätin ohjesäännön mukaan: ”Onko kysyttävää?”

Silloin eturivin kersantti, muistaakseni Glasgow´sta,

nousee ylös, hetki tuimaa tuijotusta,

sitten hyvin hitaat sanat:

”Pidättekö oikeana, minä en,

että niin yksityistä ja pyhää

kuin rakkauskirjeet, ja vielä kaatuneiden,

nuuskii joku pirun muukalainen?”

 

Douglas Street (suom. Hannu Tarmio)