Uuden ajan löytöretki

Kumpi loppujen lopuksi onkaan ollut tärkeämpi matka, Apollo 8:n vai Apollo 11:n lento?

Heinäkuun 20. päivänä (Suomen aikaa 21. päivänä) 1969 Neil Amstrong koki jotain ainutlaatuista ja henkilökohtaista. Yhden ihmisen pieni askel oli suuri harppaus ihmiskunnalle, mutta sittenkin – sen ensimmäisen askeleen Apollo 11:n rappuselta Kuun pinnalle otti vain yksi ihminen ja koki sen omalla tavallaan. Kokemus ei siinä mielessä ollut jaettavissa samanlaisena kuin vain perässä tulleen Edwin Aldrinin kanssa.

Ennen kuukävelyä avaruudessa tapahtui jotain vähintään yhtä ihmeellistä. Edellisen vuoden joulukuun 21. päivänä Apollo 8:n lennolla olleet astronautit William Anders, Frank Borman ja Jim Lovell näkivät, kuinka sinisenä hohtanut maapallo nousi Kuun horisontista. Kuvaajana toiminut Anders käänsi kameran linssin kohti Maata ja otti siitä ensimmäisen valokuvan koskaan.

Astronautit oli lähetetty tutkimaan Kuuta, mutta he löysivätkin maapallon, kuten Anders totesi myöhemmin dokumentissa Apollo 8: Tehtävä, joka muutti maailmaa. Eräs toinen samassa dokumentissa esiintynyt puolestaan tiivisti kuvan herättämän yhteisen kokemuksen: ”Ihmiskunta näki itsensä ulkoapäin ja tajusi, ettei muuta kotia ole.”

Onhan aika naurettavaa ajatella, että ihmiset joskus pysyvästi asuttaisivat jotain muuta planeettaa.

Historiallisen kuulennon onnistuminen päätti toiveikkuuteen vuoden 1968, joka oli traaginen erityisesti Yhdysvalloille. Huhtikuussa oli salamurhattu Martin Luther King, kesäkuussa saman kohtalon koki Robert Kennedy. Pitkään kestänyttä Vietnamin sotaa vastustettiin kiivaasti. Tšekkoslovakiassa niin kutsuttu Prahan kevät päättyi elokuun 21. päivänä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten miehitykseen. 

Apollo 8 -lennon odotettiin tuovan maailman tilanteeseen uudenlaista, rauhanomaista ajattelua. Vaikkei se siinä varsinaisesti onnistunutkaan, ihmiset alkoivat ymmärtää ympäristönsuojelun tärkeyden. Meillä kun ei muuta kotia ole kuin maapallo.

Ajatuksia tiskiainehyllyllä

Kuinka tarpeellista on tehdä erituoksuisia tiskiaineita? Kaupan hyllystä ei ollut löytää tuttua perustuotetta, koska se oli piilotettu kyykkytasolle. Ylemmillä hyllyillä oli yhdeksän erilaista saman merkin tiskiainetta, eritehoisia, -värisiä ja -tuoksuisia.

Entä maisteleeko joku todella kauppojen jäätelöaltaiden koko ylenpalttisen tarjonnan vai onko useimmilla sittenkin vain muutama ajasta toiseen kestävä suosikkimaku? Suomen Kuvalehden (22/2019) artikkelin Vaikea valinta mukaan jäätelön elämä alkoi vaniljasta, ja se on hämmästyttävästi säilyttänyt paikkansa syöjien kielellä: Suomen suurimman kauppaketjun myydyin jäätelötuote on litran vaniljajäätelö.

Artikkelissa todetaan, ettei valikoiman kasvaminen ole lisännyt eikä vähentynyt kulutusta.

Entä kuinka kestävää kehitystä on, että valmistetaan liki 300 erilaista keksi- tai liki 100 sipsilajia? Tarkkoihin lukuihin 285 ja 95 oli laskelmissaan päätynyt jutussa haastateltu amerikkalainen psykologi Barry Schwartz.

Luulisi, että vähemmälläkin valinnanvaralla saisi astiat puhtaiksi ja suun sekä vatsan tyytyväiseksi. Sitä paitsi vähemmästä on oikeasti helpompi valita. Erikoistunut kahvilakin voi menestyä vain yhden leivonnaisen taktiikalla.

Uudet ideat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne ratkaisevat jonkin ongelman. Toiset, kehittelijänsä mielestä mainioilta tuntuvat, eivät sittenkään ole aina niin mainioita – usein niillä vain luodaan ihmisille turhia tarpeita, että heidät saataisiin kuluttamaan yhä enemmän. Se onnistuu sitä helpommin, mitä henkilökohtaisempiin mieltymyksiin uutuus kohdistuu: hedelmäisentuoksuinen tiskiaine juuri sinulle.

Ja kun ihminen on kerran totutettu markettien kymmenen metrin mittaiseen maitohyllyvalikoimaan, pienestä kaupasta ei koskaan tunnu löytyvän mitään.

Moni uskoo edelleen, ettei kasvulle ole rajoja, kuluttamisessakaan. Niinpä niin, kasvavathan ne leipäjonotkin.

Sitten menee kenkäkauppaan, tavarataloon, toiseen ja kolmanteenkin, eikä valinnanvaraa juuri ole. On vain musta ja valkoinen, joskus myös ruskea. Kyse ei ole kengistä vaan kengännauhoista.

Kolme väriä on varsin vaatimaton valikoima. Kaupan mielestä niillä kaiketi pitäisi nyörittää myös kaikki siniset, punaiset, vihreät ynnä muunväriset jalkineet. Jos väritarjonta kuitenkin vastaa kysyntää, kuluttajalle ilmeisesti on tärkeämpää soinnuttaa tiskiaine keittiöönsä kuin nauhat kenkiinsä.

Jos hyvin käy, sopivat nauhat voivat löytyä suutarista.

Pääkaupungissa, osa 2

Kesäinen Hietaniemen hautausmaa oli nähtävä. Edellinen käynti siellä jäi pelkäksi pikapyrähdykseksi bussilipun vaihtoajan rajoissa.

Hietaniemen hautausmaan perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 190 vuotta. Nykyisin sen paikkaa tuskin annettaisiin kuolleiden käyttöön. Toisaalta tuskin kukaan kehtaisi ehdottaa sen ajamista maan tasalle asunto- tai liiketilarakentamisen tieltä. Voiko sellainen hautausmaan hävittäminen olla edes mahdollista, en tiedä. Onko vainajilla oikeuksia?

Seurana ollut ystävä sai moneen kertaan kuulla huokauksen, miten hieno paikka hautausmaa onkaan. Puiden seassa kohoavine monimuotoisine hautakivineen se näytti suorastaan elävältä, ei miltään kulmikkaalta laatikkovarastolta.

Ensin oli löydettävä Helene Schjerfbeckin viimeinen leposija, sen jälkeen kivistä osui silmiin moni muu tunnettu tuttu nimi, osin lähimenneisyydestä, osin jostain kauempaa historian lehdeltä.

Parin tunnin kävelykierros ei tälläkään kertaa vielä riittänyt.

Vaikka Hietaniemi onkin suosittu käyntikohde, siellä onneksi ei silti tarvinnut kartella ihmisjoukkoja, päinvastoin. Sitä voi täysin syystä nimittää rauhan tyyssijaksi.

Tai kuten joskus lukemassani lasten suusta -jutussa: Päiväkotilaiset oli viety tutustumaan hautausmaalle, ja yhden lapsen vanhempi oli myöhemmin kysellyt, millaista oli ollut. Lapsi vastasi, että hiljaistahan siellä oli, vain pari ihmistä oli noussut haravoimaan.

Toisena käyntikohteena oli uusi monitoimitalo, jota jostain kumman syystä kutsutaan kirjastoksi. Siitäkin on kuuleman mukaan tullut suosittu kohde, ja miksipä ei, jos tällaiset ”yhteiset olohuoneet” vetävät puoleensa. Itse en käy kirjastossa sen takia.

Korviin koskee, kun ympärillä puhutaan kirjoista kuin hankalastakin ongelmajätteestä: Miten niistä helpoiten pääsee eroon? Miten ne voisi hävittää?

Siksi onkin varsin kiintoisaa – joskaan ei lainkaan miellyttävää – miettiä, että jos yleinen kirjasto e-kirjoineen on lähitulevaisuudessa pelkkä internetosoite, tuleeko Oodistakin nimellisesti ongelmajätelaitos?