Pääkaupungissa, osa 2

Kesäinen Hietaniemen hautausmaa oli nähtävä. Edellinen käynti siellä jäi pelkäksi pikapyrähdykseksi bussilipun vaihtoajan rajoissa.

Hietaniemen hautausmaan perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 190 vuotta. Nykyisin sen paikkaa tuskin annettaisiin kuolleiden käyttöön. Toisaalta tuskin kukaan kehtaisi ehdottaa sen ajamista maan tasalle asunto- tai liiketilarakentamisen tieltä. Voiko sellainen hautausmaan hävittäminen olla edes mahdollista, en tiedä. Onko vainajilla oikeuksia?

Seurana ollut ystävä sai moneen kertaan kuulla huokauksen, miten hieno paikka hautausmaa onkaan. Puiden seassa kohoavine monimuotoisine hautakivineen se näytti suorastaan elävältä, ei miltään kulmikkaalta laatikkovarastolta.

Ensin oli löydettävä Helene Schjerfbeckin viimeinen leposija, sen jälkeen kivistä osui silmiin moni muu tunnettu tuttu nimi, osin lähimenneisyydestä, osin jostain kauempaa historian lehdeltä.

Parin tunnin kävelykierros ei tälläkään kertaa vielä riittänyt.

Vaikka Hietaniemi onkin suosittu käyntikohde, siellä onneksi ei silti tarvinnut kartella ihmisjoukkoja, päinvastoin. Sitä voi täysin syystä nimittää rauhan tyyssijaksi.

Tai kuten joskus lukemassani lasten suusta -jutussa: Päiväkotilaiset oli viety tutustumaan hautausmaalle, ja yhden lapsen vanhempi oli myöhemmin kysellyt, millaista oli ollut. Lapsi vastasi, että hiljaistahan siellä oli, vain pari ihmistä oli noussut haravoimaan.

Toisena käyntikohteena oli uusi monitoimitalo, jota jostain kumman syystä kutsutaan kirjastoksi. Siitäkin on kuuleman mukaan tullut suosittu kohde, ja miksipä ei, jos tällaiset ”yhteiset olohuoneet” vetävät puoleensa. Itse en käy kirjastossa sen takia.

Korviin koskee, kun ympärillä puhutaan kirjoista kuin hankalastakin ongelmajätteestä: Miten niistä helpoiten pääsee eroon? Miten ne voisi hävittää?

Siksi onkin varsin kiintoisaa – joskaan ei lainkaan miellyttävää – miettiä, että jos yleinen kirjasto e-kirjoineen on lähitulevaisuudessa pelkkä internetosoite, tuleeko Oodistakin nimellisesti ongelmajätelaitos?

Pääkaupungissa

Itsenäisyyspäivän alla oli aika käydä tutustumassa Kansallismuseoon Helsingissä. Mielessä käy, keitä kaikkia historian merkkihenkilöitä onkaan Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan rakennukseen ehtinyt astella kuluneen 102 vuoden aikana, jonka se on ollut avoinna yleisölle. Ulko-ovessa oleva luodinreikä ja välioven rikkoutunut lasi puolestaan muistuttavat kävijää historian nurjemmasta puolesta, sodasta.

Ylväänä seisovan rakennuksen sisäpuolella kohtaa yllättävää leikkisyyttä yhtä yllättävässä yhteydessä. Ei kai Suomen neljäs presidentti Kyösti Kallio tuossa juuri iskenyt silmää? Kun tarkemmin katsoo koko presidenttien rivistöä, jokainen heistä tervehtii ilkikurisella katseella.

Myöhemmin toisaalla edessäni on täysin harmaa hautapaasi ja vieressä eräänlaisena vastavoimana toinen, jonka mustassa pinnassa risteilee kultainen uomasto. Hietaniemen hautausmaalla harmaan kiven alla lepää värikkään elämän elänyt Urho Kekkonen, kultakoristellun alla Mauno Koivisto.

Takaisin museoon. Suomessa ollaan kovin huolestuneita syntyvyyden laskusta eli siitä, riittääkö tulevaisuudessa veron- ja eläkkeidenmaksajia. Jokainen täällä syntyvä lapsi voisikin museokaupan t-paitatekstin mukaisesti julistaa olevansa KANSALLISAARRE. MUSEOKAMAKSI taas nykyään katsottaneen ei niinkään ajan patinaa pintaansa saanut vaan pikemminkin sellainen kansalainen, joka ei innosta kiljuen halua juosta kiihtyvän muutoksen oravanpyörässä.

Pääkaupungissa harvoin käyvän katse kiinnittyi Kansallismuseon lisäksi muuhunkin arkkitehtuuriin. Eduskuntatalo on saanut vastapäisiksi naapureikseen monta isoa rakennusta: Musiikkitalon, uuden kirjaston Oodin, lasisen Sanomatalon ja Kiasman. Vaikutelmaksi jää, että liian monta erilaista, huomiota tavoittelevaa kulttuurirakennusta on sijoitettu liian ahtaaseen tilaan.

Onpahan sentään kansanedustajilla lyhyt matka kipaista kulttuuririentoihin työpäivän mittaan tai sen jälkeen.

Lopuksi on todettava, että pääkaupungissa kahvilla käymisen hinta jo suorastaan hirvittää.