Ei heilu enää heinäväki

Kesäkuukausista heinäkuu on saanut nimensä heinänteosta, joka oli maatalousyhteiskunnan aikaan vuoden tärkeimpiä tapahtumia Suomessa. Kun lähdettiin heinään, pukeuduttiin kuin juhliin: päälle pantiin puhtaat vaaleat vaatteet eikä suinkaan niitä kaikkein risaisimpia riepuja. Naiset pukeutuivat täysin valkoisiin ja miehet ainakin valkoiseen paitaan, kerrotaan Wikipediassa.

Mikä näky pelto täynnä heinäseipäitä!

Incognito III

Monena voi olla heinä:

puntarpäänä, timoteinä…

Tämä Timo Tei on ujo:

”Kunpa voisin olla pujo!

Pujoliiviin pukeutuisin!

Tukkoneniin tukeutuisin!”

Timo tyttöheinän näki,

missä heilui heinäväki.

Kohu ennen kokematon

syntyi alle suulin katon!

Timo Tei, hän teki tällit;

siinä seisahtivat ällit!

Treffit oli tasalta.

Sieltä missä kasvoi heinä,

ruokamultakasalta,

meidän heinä timoteinä

poistui kohtauspaikallensa.

Esti tunnistamisensa.

Välttyäkseen huolelta

menikin sarana, puolelta.

Runoilija Juice Leskisen sanat heinäväen heilumisesta voi tulkita kahdella tapaa. Heinät heiluvat edelleen, vaan enää aikoihin ei ole pelloilla nähty ihmisiä hankoineen. Ihmiset korvasi tietenkin kone, puiset seipäät ja ladot (suulit) joka paikan ihmemateriaali muovi. 

Kun nykyään kulkee maaseutumaisemassa, näkee vain isoja valkoisia ”lumipalloja” sisukset täynnä heinää. Ne ovat kuin luontoon heitettyjä valtavankokoisia roskia. Halutessaan niiden voi tietenkin ajatella muistuttavan entisajan vaaleapukuisesta työväestä.

Kadonneen heinäväen toimettomaksi jääneeltä jatkeelta näyttää Hiljainen kansa (engl. Haypeople) suomussalmelaisella pellolla. Reijo Kelan sadoista turvepäisistä ja vaatetetuista hahmoista koostuva ympäristötaideteos – alun perin osa Ilmarin kynnös -nimistä performanssia – on seissyt siellä jo 24 vuotta. Vaikuttavaa joukkovoimaa omalla tavallaan.

KOHTAUKSIA KIVELLÄ

Tuomas: Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.

Timo: Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä.

Nurmikot ruskettanut sateeton kausi tuntui Suomen oloissa pitkältä. Metsäpalovaroitukset olivat pitkään päivän sana, ja läheltä piti, että juhannuskokkoja olisi tänä vuonna saanut ihailla vain edellisen kesän kuvissa. Vähäinenkin sade raikasti ilman ja sai luonnon tuoksumaan ihanasti.

Ihmeellistä, jos myös pelottavaa, että sekä pienen pieni kipinä että salama, tuo taivaallinen luonnonvoima, voivat saada aikaan samanlaista jälkeä.

Eteenpäin retkeili palo, ja tuhoksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäisipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin.

Kirjailijan eloisaa kerrontaa seuratessa sen kuvailema tuho jää melkein sivuseikaksi. Sitten mieleen tulevat oransseina leiskuvat televisiokuvat vaikkapa Yhdysvaltain toistuvista maastopaloista, joiden sammuttaminen näyttää toivottomalta. Sadat ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan kaiken nielevää tulta pakoon. Meillä nähtävät kuvat ovat heille karmaisevaa todellisuutta.

Tulesta puhuttaessa ammattiroolit kääntyvät päälaelleen, kun renki päihittää isännän.

Eero: Mutta miksi en näe saunaa?

Juhani: Mutta  ̶  onhan sauna mennyt helvettiin!

Kenties 1970-luvun katastrofielokuva Liekehtivä torni antoi ajatuksen 2000-luvun terroristeille. Kun kaksoistornit New Yorkissa vuonna 2001 paloivat ja romahtivat ihmisten silmien edessä, tapahtumasta alkoi ikään kuin uusi ajanlasku ja maailma alkoi muuttua entistä nopeampaan tahtiin.

Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

Kursivoidut otteet Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä

Mitä edestään voi löytää

Jos tuhoat luonnon,

tuhoat kaiken.

Jos tuhoat maaseudun,

tuhoat ihmisen.

Jos tuhoat kaupungin,

se voidaan rakentaa uudelleen.

Kauan sitten menneisyydessä luin runon, jonka tekijästä en tiennyt mitään. Paljon myöhemmin paljastui, että hän olikin mies sanojensa takana, tulevaisuudentutkija Pentti Malaska (1934–2012). Hän ei vain tutkinut tulevaa vaan perusti tieteenalan nimeä kantavan seuran.

Menneinä aikoina luin myös näköaloja avartaneen ja kauas tulevaisuuteen kantaneen kirjan Kasvun rajat, jonka oli julkaissut Rooman Klubi -niminen kansainvälinen pohdiskelijaryhmä. Yksinkertaistettuna ryhmään kuuluvia luonnontieteilijöitä, taloustieteilijöitä, liikemiehiä ja -naisia, korkeita virkamiehiä sekä nykyisiä ja entisiä valtionpäämiehiä kiinnostaa maapallon tila ja selviytyminen sitä uhkaavista vaaroista.

Tänä vuonna Rooman Klubin perustamisesta tulee kuluneeksi 50 vuotta, jona aikana se on julkaissut 44 raporttia eri aiheista. Kuitenkin vasta aivan parina viime vuotena maailma tuntuu todella heränneen esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kun äsken jopa paavi otti siihen kantaa.

Pentti Malaskaa ja Rooman Klubia puolestaan yhdistää se, että Malaska oli Klubin ensimmäinen suomalaisjäsen. Hän liittyi siihen samana vuonna, kun Kasvun rajat ilmestyi eli 1972.