Kesäkuukausista heinäkuu on saanut nimensä heinänteosta,
joka oli maatalousyhteiskunnan aikaan vuoden tärkeimpiä tapahtumia Suomessa. Kun
lähdettiin heinään, pukeuduttiin kuin juhliin: päälle pantiin puhtaat vaaleat
vaatteet eikä suinkaan niitä kaikkein risaisimpia riepuja. Naiset pukeutuivat
täysin valkoisiin ja miehet ainakin valkoiseen paitaan, kerrotaan Wikipediassa.
Mikä näky pelto täynnä heinäseipäitä!
Incognito III
Monena voi
olla heinä:
puntarpäänä, timoteinä…
Tämä Timo
Tei on ujo:
”Kunpa
voisin olla pujo!
Pujoliiviin
pukeutuisin!
Tukkoneniin tukeutuisin!”
Timo
tyttöheinän näki,
missä heilui heinäväki.
Kohu ennen
kokematon
syntyi alle suulin katon!
Timo Tei,
hän teki tällit;
siinä seisahtivat ällit!
Treffit oli tasalta.
Sieltä missä
kasvoi heinä,
ruokamultakasalta,
meidän heinä
timoteinä
poistui kohtauspaikallensa.
Esti tunnistamisensa.
Välttyäkseen
huolelta
menikin sarana, puolelta.
Runoilija Juice Leskisen
sanat heinäväen heilumisesta voi tulkita kahdella tapaa. Heinät heiluvat edelleen,
vaan enää aikoihin ei ole pelloilla nähty ihmisiä hankoineen. Ihmiset korvasi tietenkin
kone, puiset seipäät ja ladot (suulit) joka paikan ihmemateriaali muovi.
Kun nykyään
kulkee
maaseutumaisemassa, näkee vain isoja valkoisia ”lumipalloja” sisukset täynnä
heinää. Ne ovat kuin luontoon heitettyjä valtavankokoisia roskia. Halutessaan
niiden voi tietenkin ajatella muistuttavan entisajan vaaleapukuisesta
työväestä.
Kadonneen heinäväen toimettomaksi jääneeltä jatkeelta näyttää
Hiljainen kansa (engl. Haypeople) suomussalmelaisella
pellolla. Reijo Kelan sadoista
turvepäisistä ja vaatetetuista hahmoista koostuva ympäristötaideteos – alun
perin osa Ilmarin kynnös -nimistä performanssia –
on seissyt siellä jo 24 vuotta. Vaikuttavaa joukkovoimaa
omalla tavallaan.
