Sininen tähti

Laulun mukaan jouluna ”hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen”. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kirja, jossa joulun henkeen edes nimellisesti viittaa vain nimi Sininen tähti (suom. 2016), viides osa ruotsalais-ranskalaisen Jan Guilloun Suuri vuosisata -sarjasta. Kirjassa eletään 1940-luvun ensimmäistä puoliskoa eli toisen maailmansodan aikaa.

Guilloun sarjassa 1900-luvun tapahtumia eletään Lauritzenin suvun kolmen veljeksen Lauritzin, Oscarin ja Sverren ja heidän perheidensä kautta. Nimien keksimiseen ei kirjailijalta aikaa tuhlaantunut: lyhennetään yhdelle nimi sukunimestä ja lainataan kahdelle veljekselle osa omista etunimistä (Jan Oscar Sverre Lucien Henri). 

Sininen tähti keskittyy vakoiluun, josta muuten Gillouta itseäänkin on syytetty. Suorastaan jamesbondmaisen pääosan saa Lauritzin tytär Johanne, siviilissä kirjallisuudenhistorian tohtori, sodan päättyessä ansioitunut majuri. Oman älykkyytensä ja taitavuutensa lisäksi hänen oli siihen päästäkseen siedettävä miespuolisten ylempiensä suunnitelmia, joiden toteuttamisessa tarkoitus usein pyhitti keinot.

Muutenkin Guillou halusi romaanissaan antaa näkyvyyttä sotaan osallistuneille naisille. Hän mainitsee lähteissään Jan Bergmanin kirjan Sekreterarklubben – C-byråns kvinnliga agenter under den andra världskriget, jonka mukaan Ruotsin puolustusvoimat värväsi joukkoonsa niin kutsutun Sihteerikerhon tyttöjä, joita se käytti hyväkseen Tukholmassa. Sodan jälkeen heidät tietenkin unohdettiin ja miespuolinen päällystö palkittiin mitalein.

Muistettavia norjalaisnaisia edustaa Liv Kløvstad, jonka todellinen esikuva Eva Kløvstad kokosi uudelleen lähes tuhotun vastarintaosaston ja oli sodan loppuessa yli 1 200 vastarintataistelijan ylipäällikkö. Se ei kuitenkaan – kirjailijan käyttämien lähteiden mukaan – oikeuttanut Kløvstadia osallistumaan toukokuun 1945 voitonparaatiin toisin kuin johtamansa miehet ja Ruotsin koulutusleireiltä saapuneet sotasankarit. Hänelle myönnettiin Pyhän Olavin ritarikunnan ansiomitali vasta vuonna 1990. 

• • • 

Sarjan seuraava osa Made in America tuonee mukanaan jotain kevyempää, vaikka siinä Amerikka valloittaakin Ruotsin 1950-luvulla, tosin sellaisin asein kuin Coca-Cola, farkut ja autot. 

Siinä missä Volvo PV 444 näytti yhdeksänvuotiaan pojan silmin edestä päin tavalliselta ruotsalaiselta aidalta (joskin kromatulta), amerikkalainen auto ”näytti miekkavalaalta, jonka pedonsilmät olivat kaukana toisistaan ja jonka kauhistuttavassa kidassa kimaltelevia hampaita oli kahdessa rivissä”.

Haussa ketterä ja selkeä virkakieli

Hallinnon virkakielen käytössä käydään merkillistä kisaa, jolle ei toivo voittajaa.

Ylen artikkelissa Haussa ketterä ja intohimoinen kunnansihteeri – markkinoinnin kieli valuu voimalla myös julkisen sektorin työpaikkailmoituksiin (3.12.2018) kerrotaan, miten muodollisesta lähestymistavasta ollaan yhä enemmän siirtymässä rennompaan ilmaisuun. Esimerkiksi kunnat ovat alkaneet hakea työntekijöitä toisaalta aiempaa puhetyylisemmin, toisaalta aiempaa epäselvemmin sanakääntein.

Monista työpaikoista on tullut paikan sijaan me-henkisiä perheitä, joissa kaikkien odotetaan sopeutuvan samaan malliin. Joillakin työpaikoilla – kuten myös nykykouluissa – on menty niin pitkälle, että rentoutta haetaan leposohvilta ja pelipöydistä.

Toisaalta samoissa työpaikkailmoituksissa esitellään koukeroisesti taivaanrantaan ulottuvia visioita ja strategioita.

Juuri tuon pitäisikin soittaa hälytyskelloa. 

”Sinä”, joka olet ehtinyt ilahtua ilmoituksen rennosta lähestymistyylistä, saatat yllättyä, jos kunnan töihin haettuasi tulet valituksi "perheeseen". Voit kutsua esimiestäsi tuttavallisesti esimerkiksi Jussiksi, mutta jos joudut esittelemään hänet jollekulle toiselle, varaudu opettelemaan koko titteli, varsinkin jos hän sattuu olemaan tietty Jussi: Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan maankäytön ja kaupunkirakenteen palvelukokonaisuuden kaupunkitila- ja maisemasuunnittelupäällikkö Jussi Luomanen (Helsingin Sanomat 17.8.2018).

Kielenhuoltajien ansiokkaista pyrkimyksistä huolimatta virkakieli tuntuu sen käyttäjillä liian usein muotoutuvan puuroksi, josta uhkaa hävitä konkreettisuus ja sen mukana ymmärrettävyys. Virastoista on tullut toimialoja, eikä julkinen puoli selviä mistään ilman sanaa palvelu. On palvelukokonaisuuksia, palvelumuotoilua, ekosysteemipalveluja ja ties mitä.

Kuka sitten palvelee ja ketä, onkin toinen asia. Oikeastaan kansalaisille voisi jo maksaa palvelulisää eli tippiä kaikesta heidän tekemästään itsepalvelusta.

Artikkeleita virallisista nimistä

Maailmaa kiertämässä – Suomesta käsin, tosin

Kuvitellaan Suomeen alue, joka pituudeltaan vastaisi suoraa matkaa vaikkapa Jyväskylästä Kauhajoelle (hieman vaille 190 km) ja leveydeltään jotakuinkin samaa kuin Kauhajoelta Jalasjärvelle (31 km). Kuvitellaan tälle alueelle noin 9 miljoonaa asukasta.

Totta puhuen sitä ei lainkaan halua kuvitella.

Vuonna 2016 kuvatussa sarjassa Junamatka Amerikkaan brittitoimittaja Michael Portillo käy New Yorkin osavaltioon kuuluvalla Long Islandilla, jonka pinta-ala on 3 629 km². Saaren tuolloiseksi väkiluvuksi hän mainitsee noin 9 miljoonaa. Englanninkielisessä Wikipediassa tosin kerrotaan luvuksi 7,87 vuonna 2017. Saman lähteen mukaan väkiluku kasvoi sadassa vuodessa reipasta vauhtia 1,45 miljoonasta asukkaasta (v. 1900) 7,44 miljoonaan asukkaaseen (v. 2000).

Kaiken lisäksi ihmiset eivät jakaudu tasaisesti koko saarelle. Kahdelle pienimmälle alueelle Brooklyniin ja Queensiin on ahtautunut kaksi kolmasosaa väestöstä.

Onneksi Suomessa sittenkin riittää tilaa hengittää: 5,5 miljoonan ihmisen ympärille levittäytyy 338 424 km² tätä maata. Long Island olisi vain kuin pieni paikkatilkku Suomi-neidon mekossa.

Valmiiksi väekäs Long Island varmaan uppoaisi, jos siellä järjestettäisiin jokin samantapainen vetovoimainen tapahtuma kuin Hokkaidon saaren pääkaupungissa Sapporossa. Siellä nimittäin järjestetään vuosittain lumiveistosfestivaali, joka kaksinkertaistaa kaupungin väkiluvun (noin 2 miljoonaa v. 2017) viikon ajaksi.

Toinen britti, näyttelijä Joanna Lumley kasvatti lukua omalta osaltaan käydessään Japanin-matkallaan myös Sapporon festivaalilla. Hän pääsi näkemään muun muassa maan itsepuolustusvoimien SDF:n rakentaman 25 metriä korkean jäljitelmän Macaon Pyhän Paavalin kirkosta. Häkellyttävän lumiveistoksen teossa oli ollut mukana arviolta 3 600 ihmistä, ja aikaa oli kulunut kuukauden verran. Käsittämätöntä, että veistokset hajotetaan heti festivaalin päätyttyä.

Ikävä tosiasia on, että joskus tulevaisuudessa tuokin talvinen tapahtuma uhkaa vesittyä. Osittain niin käy luontoa kuluttavan matkailun takia.

Maailman kiehtovista paikoista voi hyvin nauttia myös television välityksellä ilman tungeksivia turistilaumoja ympärillä. Tunnetut oppaat kuten Portillo ja Lumley kuvausryhmineen tarjoavat lisäksi pääsyn moneen muuten saavuttamattomaan kohteeseen.