Näin ruutuaika vähenee itsestään

Jos yhä haluaa kuulua ihan vain tavallisen (monen mielestä vanhanaikaisen) television katselijoihin, se käy koko ajan vaikeammaksi. Vaikkei koskaan loisi silmäystäkään 85 prosenttiin eri kanavien tarjonnasta, jo pelkkä viikoittaisen tv-ohjelmiston tutkiminen sen kertoo: ohjelmisto näyttää aina vanhan toistolta huolimatta siitä, että viikot vaihtuvat toisiin ja vuodet kolmansiin.

Pääosin Ylen kanavien katsojana saa sen vaikutelman, että isojen kansainvälisten urheilutapahtumien lähetykset vievät suurimman osan ohjelmabudjetista niin, ettei muulle ohjelmistolle jää paljon muuta kuin rippeet ja uusintojen uusinnat.

Joillain mainoskanavilla ohjelmien nimet ja niiden esitysajat eivät näytä vaihtuvan koskaan. Nimet kertovat, että televisioon voi päästä millä tahansa ohjelmaidealla.

Pelkkien mainosten perusteella näyttäisi siltä, että viihdeohjelmissa kaveriporukat siirtyvät karavaanin tavoin paikasta eli viihdeohjelman lajista toiseen. Jos kälätys, räkätys ja säheltäminen eivät innosta, viihteen saa suurimmalta osin sujuvasti sivuuttaa. Julkisuuteen haluavien sinkkujen ja bilettäjien itsetilitykset jättää myös väliin, koska ne eivät voisi vähempää kiinnostaa (EVVK, kuten vanhanaikaisesti sanotaan).

Toisaalta joskus sitä yllättää itsensä: urheilua paljon katsovien seurassa ei talvikautena voi välttyä Urheilustudiolta, ja älytöntä kyllä, se viihdyttää sittenkin enemmän kuin varsinaiset viihdeohjelmat.

Rikkaiden leikkikenttiä, kuten Monacoa ja Dubaita, esittelevillä ohjelmilla lienee jokin tarkoitus. Dubaista kertovassa ohjelmassa väitettiin, että kaikki haluavat asua Dubaissa. Kateutta tuntematta voi sanoa, ettei todellakaan halua − edes ohjelmaa ei jaksanut katsoa alkua pidemmälle sen edustaman hedonistisen elämäntyylin vuoksi. Varsinkin länsimaisen naisen olisi syytä muistaa, millaisten sääntöjen mukaan oman kuplan ulkopuolella siellä eletään.

Arabiemiraattiin muualta muuttaneita tuntuivat motivoivan lähinnä nautiskelu ja kallis kuluttaminen. Kun nainen ei tiedä hyllyt täyttävien käsilaukkujensa tai kenkäpariensa määrää, sillä aivan kuin irvaillaan kohtuudelle puhumattakaan ajatuksesta kierrättää tai hankkia vain tarpeellista. Ilmeisesti myös esimerkiksi pyrkimys hillitä energian- ja vedenkulutusta koskee vain meitä tavallisia, ja vain me tavalliset olemme vastuussa siitä, millaista tulevaisuutta kohti kaikki olemme menossa.

Aivan kaikkia eivät kiinnosta myöskään euroviisut eikä MM- tai muu jääkiekko, joten niiden vaihtoehdoiksi toivoo esimerkiksi laatuelokuvia. Ei kuitenkaan niitä samoja, jotka pyörivät vuosi toisensa perään kanavalta toiselle vaihdellen. Hyviäkään samoja ei jaksa katsoa useita kertoja peräkkäin. Esimerkkejä jämähtäneestä tarjonnasta riittää: Notting Hill, Blue Jasmine, Morsiusneidot, Philomena, Sovitus, Indiana Jones, Mission: Impossible…

Maailmahan on täynnä elokuvia, myös vanhoja hyviä ja ilman päälle vyöryviä erikoistehosteita. Vaikka kuinka pitäisi Abban musiikista ja Mamma Miasta, välillä voisi kokeilla Mozartia Amadeuksen (Forman 1984) elämäkertaan uppoutuneena. Pystyisikö Kuolleiden runoilijoiden seura (Weir 1989) vielä elähdyttämään kännykkänsä turviin pakenevaa nykykoululaista? Olisiko Yksi lensi yli käenpesän (Forman 1975) lisääntyneiden mielenterveysongelmien maassa jo liian pelottavaa katsottavaa? Pelottavampaa kuin väkivalta?

Uudempien elokuvien tai sarjojen toistuvana pakollisena kuviona puolestaan näyttää nykyään olevan nais- tai miespari. Missä määrin asetelma vastaa todellisuutta, joku aiheeseen perehtynyt sosiologi osannee sen arvioida.

Yhä yleisemmiksi käyneiden ilmiöiden vuoksi toivoisi hartaasti, että edes uutislähetykset säilyisivät asiallisen neutraaleina. Sitten jos studiossa uutisia lukevan toimittajan päähän ilmestyy hattu, lippis tai pipo ja jalkojen juureen lemmikkikoira, peli on menetetty. Kanavan vaihto ei silloin enää riitä, vaan televisioni sulkeutuu iäksi.

Roska silmässä

Television brittisarja Suuri keramiikkakisa jaksaa hämmentää jaksosta toiseen. Ei niinkään osallistujien eikä heidän tuotostensa takia vaan arvostelutuomarin tehtäviä hoitavan Keith Brymer Jonesin ylettömän herkkyyden takia. Kilpailijatkin hämilleen saavalle keramiikkataiteilijalle nimittäin sopivat kuin naulan kantaan laulun sanat ”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on”.

Tuskin on kovin tavallista, että ihminen vaikuttuu jostain esineestä niin vahvasti, että hän liikuttuu. Sen sijaan musiikkikappale tai elokuvakohtaus saattavat paljon yleisemmin herkistää jopa kyyneliin asti. Brymer Jonesin tunteisiin vetoaa pelkän esineen lisäksi tietysti myös tekijän kaikkinainen taitavuus sen tekemisessä. Mutta silti reaktiota hämmästyy, koska se sivustakatsojan mielestä syntyy täysin odottamatta ja niin ”vähästä” eikä arvostelutuomari mitenkään yritä sitä edes peitellä. Kenenkään ei ole vaikea arvata, että vedet silmiin nostaneen teoksen tekijä pärjää ainakin sillä kierroksella.

Toista äärilaitaa kuvasi vuosia sitten esitetty dokumentti Rio Ferdinand ja kuolema. Siinä Brymer Jonesin maanmies, entinen jalkapalloilija Rio Ferdinand totesi miesleskien sururyhmässä käytyään, että mies ”saa itkeä jalkapallo-ottelussa mutta ei kuollutta vaimoaan”. Hänen vaimonsa oli niihin aikoihin kuollut syöpään.

Urheilulla on ilmeisen voimakas vaikutus niin yksilön kuin kansakuntien tunne-elämässä. Sen vuoksi näköjään saa ja uskaltaa kiertelemättä itkeä ja unohtaa, että tosiasiassa meni roska silmään.

Entä miten vastaisivat brittikeraamikolle kaksi suomalaista Timoa, fiktiivistä tosin?

Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoon, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja. (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, julk. 1870)

Toinen Timo on puolestaan yksi Kari Hotakaisen Tarinan (2020) henkilöistä. Asuintalonsa asukaskyselyssä hän vastaa yhteen kysymyksistä näin: ”Rakkautta en ole saanut enkä kyllä ole sitä hakenutkaan. En itke rakkauden enkä minkään muunkaan perään. En ylipäätään itke, saan vihasta paljon enemmän irti.”

Niin se menee, että kyynelten voimaa vastaan taistellaan kynsin hampain, mutta vihalle annetaan periksi ällistyttävän helposti. Koska vihasta tässä maailmassa ei tule pulaa, voisiko sen energian jotenkin valjastaa hyötykäyttöön?

Timojen vankka vakaumus olla itkemättä missään tilanteessa tuo mieleen kerran jossain lehdessä olleen näyttelijä, koomikko Ulla Tapanisen haastattelun. Siitä tuli merkittyä muistiin yksi veljeen liittyvä (vai veljen sanoma?) lause muttei tarkempaa lähdettä: ”Kyllä suomalainen mies voi elää täysipainoisen elämän nauramatta kertaakaan ääneen."

Huivista kiinni

On monenlaisia turvallisuusuhkia, kuten vihamielinen naapurivaltio, terroristiryhmittymät ja − kuinka ollakaan − naisten huivittomuus.

Kun Iranissa naiset kuukausia sitten lähtivät kaduille ilman huiveja osoittamaan mieltään, se valtion tiedotusvälineiden mukaan on osoitus vastarinnasta, jolla halutaan ”tahrata maan imagoa ja edistää turvattomuuden tunnetta” (Helsingin Sanomat 8.4.2023). Jos naisilta kysyttäisiin, turvattomuuden tunteen lähde olisi todennäköisesti jossain ihan muualla.

Sääntöjen noudattamista valvova poliisi kenties kärsii henkilöstöpulasta, sillä mainitun HS:n uutisen mukaan maassa otetaan julkisilla paikoilla käyttöön valvontakamerat huivittomien naisten kiinni saamiseksi. Näiden ”riistakameroiden” kuvien perusteella ensin annetaan varoitus tekstiviestitse ja sen jälkeen, jos sana ei tehoa, otetaan muut keinot käyttöön.

Voiko sivilisaation olemassaolo tosiaan perustua vaatekappaleeseen? Iran kuuluu kuitenkin maailman vanhimpiin korkeakulttuureihin, mutta maan sisäministeriössä ilmeisesti katsotaan, että sen romahdus on vain huivista kiinni. Nykyinen huivipakko sitä paitsi otettiin siellä käyttöön vasta vuonna 1983.

Iraniakin tiukempien pukeutumissäännösten Afganistanissa puolestaan edes vaateliikkeen mallinuket eivät pääse elävää naista helpommalla. Jos omistaja on sattunut olemaan huolimaton (tai jopa tieten uskaltanut jättää nuken pään paljaaksi), nuken kaula katkaistaan. Veri ei sentään näissä mestauksissa vuoda. (Yle: Maailmanpolitiikan arkipäivää ‑ohjelma 9.4.2023) Huivia ei kaiketi vaadita, muovipeite riittää.

Talebanin hallitsemassa maassa turvallisuuden nimissä (?) kaduilla partioivat tiukkailmeiset partasuut aseineen puolestaan ovat ennemminkin niitä, jotka herättävät pelkoa ja siten lisäävät yleistä turvattomuuden tunnetta sen sijaan, että vähentävät sitä. Mikä lienee tarkoituskin.

Vaikka pakon alaisena pinnan alla aina kytee, vaikuttaa siltä, että Afganistanissa tuskin on odotettavissa iranilaisnaisten nostattamien kaltaisia mielenosoituksia. Siitä rynnäkkökiväärit pitävät huolen.

Läntisessä todellisuudessa eläneenä on vaikea ymmärtää sitä, että vaatekappaletta pidetään arvokkaampana kuin sen oletettua käyttäjää, tässä tapauksessa naista. On aivan eri asia pukea huivi vapaaehtoisesti kuin pakotettuna. Toiset haluavat tehdä niin, toiset eivät. Miksei vain anneta valita sen mukaan?

Wikipedian artikkelissa Islam ja naiset kerrotaan, että sukupuolten välinen tasa-arvo saavutettiin islamissa jo 1 400 vuotta sitten. Onko niin, että tasa-arvo merkitsee eri kulttuureissa eri asioita?