Huivista kiinni

On monenlaisia turvallisuusuhkia, kuten vihamielinen naapurivaltio, terroristiryhmittymät ja − kuinka ollakaan − naisten huivittomuus.

Kun Iranissa naiset kuukausia sitten lähtivät kaduille ilman huiveja osoittamaan mieltään, se valtion tiedotusvälineiden mukaan on osoitus vastarinnasta, jolla halutaan ”tahrata maan imagoa ja edistää turvattomuuden tunnetta” (Helsingin Sanomat 8.4.2023). Jos naisilta kysyttäisiin, turvattomuuden tunteen lähde olisi todennäköisesti jossain ihan muualla.

Sääntöjen noudattamista valvova poliisi kenties kärsii henkilöstöpulasta, sillä mainitun HS:n uutisen mukaan maassa otetaan julkisilla paikoilla käyttöön valvontakamerat huivittomien naisten kiinni saamiseksi. Näiden ”riistakameroiden” kuvien perusteella ensin annetaan varoitus tekstiviestitse ja sen jälkeen, jos sana ei tehoa, otetaan muut keinot käyttöön.

Voiko sivilisaation olemassaolo tosiaan perustua vaatekappaleeseen? Iran kuuluu kuitenkin maailman vanhimpiin korkeakulttuureihin, mutta maan sisäministeriössä ilmeisesti katsotaan, että sen romahdus on vain huivista kiinni. Nykyinen huivipakko sitä paitsi otettiin siellä käyttöön vasta vuonna 1983.

Iraniakin tiukempien pukeutumissäännösten Afganistanissa puolestaan edes vaateliikkeen mallinuket eivät pääse elävää naista helpommalla. Jos omistaja on sattunut olemaan huolimaton (tai jopa tieten uskaltanut jättää nuken pään paljaaksi), nuken kaula katkaistaan. Veri ei sentään näissä mestauksissa vuoda. (Yle: Maailmanpolitiikan arkipäivää ‑ohjelma 9.4.2023) Huivia ei kaiketi vaadita, muovipeite riittää.

Talebanin hallitsemassa maassa turvallisuuden nimissä (?) kaduilla partioivat tiukkailmeiset partasuut aseineen puolestaan ovat ennemminkin niitä, jotka herättävät pelkoa ja siten lisäävät yleistä turvattomuuden tunnetta sen sijaan, että vähentävät sitä. Mikä lienee tarkoituskin.

Vaikka pakon alaisena pinnan alla aina kytee, vaikuttaa siltä, että Afganistanissa tuskin on odotettavissa iranilaisnaisten nostattamien kaltaisia mielenosoituksia. Siitä rynnäkkökiväärit pitävät huolen.

Läntisessä todellisuudessa eläneenä on vaikea ymmärtää sitä, että vaatekappaletta pidetään arvokkaampana kuin sen oletettua käyttäjää, tässä tapauksessa naista. On aivan eri asia pukea huivi vapaaehtoisesti kuin pakotettuna. Toiset haluavat tehdä niin, toiset eivät. Miksei vain anneta valita sen mukaan?

Wikipedian artikkelissa Islam ja naiset kerrotaan, että sukupuolten välinen tasa-arvo saavutettiin islamissa jo 1 400 vuotta sitten. Onko niin, että tasa-arvo merkitsee eri kulttuureissa eri asioita?

Aina Älä osta mitään -päivä

Kuka on syypää siihen, että sopivien housujen ostaminen on niin vaikeaa? Turhaudun kerrasta toiseen kiertäessäni vaatekauppoja ja lähtiessäni tyhjin käsin pois. Olen mielestäni jotakuinkin normaalipainoinen, joku muu saattaa olla toista mieltä. 

Aiemmin kiukkuni herättivät niin sanotut lantiohousut, joissa vyötärö jää epämukavan alas. Nyt jo pitkään kaupat ovat tarjonneet lähes pelkästään rimppakintuille tarkoitettuja malleja, joissa on − hauskankuuloista vironkielistä ilmaisua käyttääkseni − kitsas sääreosa, siis kapea lahje.

Kun (yrittää) sovittaa tällaisia makkarankuoria, alkaa ahdistaa. Talvisin niitä on mahdoton saada kiskottua sukkahousujen päälle, kesäkuumalla ihoa nuoleva kangas läkähdyttää. 

Onko suurin syyllinen huonosti istuvaan tarjontaan vaatesuunnittelija, jolle tavallisen ihmisen vartalo on kauhistus? Vai onko vielä suurempi syypää vaatteiden sisäänostaja, joka valinnoillaan asettuu suunnittelijan eikä asiakkaan puolelle? Onko heillä silmillään suodatin, joka estää näkemästä todellisia ihmisiä sellaisina kuin he ovat?

Juuri uutisoidun tutkimuksen mukaan suomalaisista 33 prosenttia on ylipainoisia ja 24 prosenttia liikalihavia. Vastaajista kuitenkin vain 4 prosenttia näki peilissään liikalihavan ihmisen. Suodatin silmillään kulkee siis moni mahdollinen ostajakin, mutta viimeistään sovituskopissa näkö paranee.

Kun sitten on alennusmyyntien vuoro, tangot pursuavat näitä pillijalkaisten pukineita. Jos kukaan ei osta niitä alehinnallakaan, mitä niille tehdään? Puretaan ja annetaan uusi, toivottavasti hyödyllisempi elämä?