Nyt pitää sanoo ei

Uutismaailma on tarjonnut pitkään synkkääkin synkempiä näköaloja siihen, miten kaikki tuntuu vähä vähältä murenevan ympärillä. Äärisäät heikentävät ruoantuotantoa ja elinoloja. Turvallisuudentunne meni Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa ja rikottua monia kansainvälisiä sopimuksia, joilla on yritetty pitää rauhan tasapainoa yllä. Maailman sivu kääntyi taaksepäin, kun naiset eri puolilla alistettiin uudelleen. Vuosikausien ja ‑kymmenten työ tuntui valuvan hetkessä hukkaan.

Samaan sarjaan synkkien uutisten kanssa voi laskea sen, että mahdollisesti kuuden vuoden rummutus kaukaisen maan entisestä narsistipresidentistä on jälkeen alkamassa. Onneksi sitä ei sentään ole pakko seurata.

Heinäkuussa kuitenkin kerrottiin ällistyttävän hieno hyvä uutinen: miljardööri oli päättänyt vaihtaa rahankeruun rahan poislahjoittamiseen toisten auttamiseksi. Maailman rikkaimpien listalla ties kuinka kauan pysytelleen Bill Gatesin omaisuuden suuruutta ei tavallinen ihminen pysty asettamaan mihinkään ymmärrettäviin mittoihin. Toisaalta nekään maailmaa kohdanneet kriisit, joiden voittamiseen hän haluaa lahjoituksillaan osallistua, eivät ole helposti voitettavia.

Gatesin esille nostamat kohteet (kuin suoraan päivän uutisista) ilmastonmuutos, pandemia, Venäjän hyökkäyssota ja naisten aseman heikkenemisen ehkäiseminen vaativat valtavien rahasummien lisäksi myös aineetonta panostusta. Pelkästään rahalla voittoa ei valitettavasti saavuteta missään.

Kaikkiin mainittuihin kriiseihinhän liittyy myös kieltäminen ja valheellinen maailmankuva. Väärät uskomukset valtaavat hämmästyttävän usein tilaa järkiperäiseltä, tutkittuun tietoon pohjautuvalta ajattelulta.

Varsinkin naisia koskeva, yleensä fundalistiseen uskonkäsitykseen perustuva ajattelutapa menee jo aivan käsittämättömän puolelle, eletäänhän sentään 2000-lukua. Tosin sellaista uskoa tuskin muutetaan millään rahalla eikä kyllä puheellakaan. Sanonnan mukaan kaikkea ei pidä hyväksyä, mutta kaikkea pitäisi yrittää ymmärtää. Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Afganistanin viimeaikaista kehitystä voi selittää perinteillä ja ties millä, mutta tuon kehityksen ymmärtäminen alkaa olla liikaa vaadittu.

Miten jaksavat taas aloittaa kaiken alusta ne, jotka jo ehtivät nähdä ja kokea muutoksen tasa-arvoisempaan, omaehtoiseen elämään?

Entä miten jaksaa toisin ajatteleva venäläinen maansa hallinnon valheellista, kaiken kattavaa propagandaa päivästä toiseen? Kun siitä uutisoidaan Suomessa erilaisin esimerkein, kaikki kuulostaa niin järjettömältä, että pieni kerta-annos riittää, ja siinäkin on liikaa.

Nyt pitää sanoo ei! Joku valon täältä vei.

Eiköhän Gatesin miljardeilla kuitenkin jotain saada aikaan. Hänen pyrkimyksilleen on syytä toivottaa mahdollisimman suurta menestystä.

Kunpa jokunen muukin miljardööri huomaisi, että nyt hänellä on siellä ja täällä tarpeeksi kartanoita, joiden viinikellarit pursuavat, tallit täynnä loistoautoja, satamissa riittävän isoja veneitä, yksityiskentillä kylliksi koneita ja kassakaapit pullollaan timantteja. Joutaisi kai tässä muutama miljardi ilmastonsuojeluun, nälänhädän lievittämiseen tai asunnottomuuden ehkäisyyn. Mitäs sanotte, kymmenen kärjessä ‑listalaiset?

 

Pieni ja suuri maailma kuulokuvina

Omiin tapoihin ei kuulu kuuntelemalla kuunnella musiikkia vaan ottaa annettuna se, mitä sattuu radiosta vakituisesti valitulta kanavalta puheen välissä tulemaan. Toiset taas ovat mieltyneet esimerkiksi pelkästään poptähtien musiikkivideoihin. Satunnaista tai yksipuolista musiikkimakuaan voi laajentaa ikään kuin salakavalasti tai voisiko sanoa toissijaisesti, jos katsoo televisiota ja hallitsevana aistina on kuulon sijasta näköaisti.

Jos seuraa Ylen ohjelmia, huomaa toisinaan, että niiden väliin jää ylimääräistä aikaa, jota ei aina täytetäkään tulevien ohjelmien mainoksilla, vaan ruutuun levittäytyy muutamaksi minuutiksi Pieni suuri maailma (Little Big World). Nopeutetulle, kaukaa kuvatulle kaupunkinäkymälle ja ihmisten hyörinälle antaa lisätempoa taustalla soiva klassinen musiikkikappale. Ei tarvitse olla klassisen tuntija, sillä pienoismaailmaan on yleensä valittu tekijöidensä kuuluisimpia, helposti tunnistettavia teoksia. Ihastuttava, maistuva välipala.

Vuosia sitten esitettiin ranskalais-sveitsiläis-italialais-brittiläisenä yhteistuotantona valmistunut todellista pienoismaailmaa kuvaava luontoelokuva Microcosmos (1996). Siinä kuva ja klassinen musiikki yhdistyvät monin tavoin päinvastaisesti kuin edellisessä: pienistä pienimpiä eläjiä on ollut pakko kuvata läheltä ja nopealiikkeisimpiä toisinaan myös hidastetusti.

Mielikuviin pyrkii (joskin tiedollisesti hieman hatarasti) valtavan pitkä, jopa kymmenien metrien pituinen karvaisten toukkien kiemurteleva jono, takana tuleva kiinni edellä menevässä. Toinen muistikuva on toisiinsa kietoutuneesta etanaparista kauniin aarian soidessa. Kolmannessa dramaattisen musiikin säestämänä vedestä nousee ”jokin” aavemaisen hitaasti täyteen pituuteensa ällistyneen katsojan silmien eteen.

Microcosmoksessa puhetta ja selityksiä ei todellakaan kaivannut, kuva ja musiikki veivät täysin mukanaan.

Pienestä on aika siirtyä suureen maailmaan. Äskettäin esitetyssä australialaisessa Mountain-dokumenttielokuvassa (2017) liikutaan nimensä mukaisesti vuorilla, niiden juurella, rinteillä, huipulla ja myös välissä, kuten muuan nuorallakävelijä. Toiset tahtovat valloittaa Mount Everestin vaikka sitten vaarallisesti jonottamalla (aivan kuin siellä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi vaarallista), toiset laskevat jyrkkiä rinteitä suksilla tai pyörällä.

Ihmiset tulevat ja menevät, mutta vuoret pysyvät paikallaan siinä, mihin ne miljoonia vuosia sitten kohosivat. Niiden jylhyys vetää hiljaiseksi. Korkean paikan kammoiselle ylhäältä kuvatut näkymät tuntuvat pyörrytyksenä vatsassa asti.

Moderniin, vaaroja etsivään elämäntapaan yhdistetty klassinen musiikki milloin rauhoittaa, milloin korostaa äärimmäisiä tilanteita. Ympäröivää luontoa ylistää ainakin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Mountain-dokumentissa sanattoman musiikin katkaisee välillä näyttelijä Willem Dafoen rauhallisen pohdiskeleva puhe. Rytmitys toimii ja mieleen hiipii seesteinen tunnelma. Jos herkille virittyneet aistit sen sijaan kesken kaiken katkaisisi räikyvä ja ärsyttävä mainos, samaan tunnelmaan ei olisi enää paluuta.

Joten kun kyllästyy päivittäin kuuntelemaan samaa kevyttä radion tarjoamalta soittolistalta, ei tarvittaisi kuin pieni kädenliike, että totuttu kuuntelukanava vaihtuisi vaihteeksi klassisen musiikin puolelle.