Hetki toivon ja kunnian maassa

Kuulostaa fraasilta puhua musiikin voimasta, mutta olihan se taas koettava. Ensimmäisen kerran satunnaisesti osunut hetki television ääressä sai kylmät väreet liikkeelle. Ne aiheutti ruudunkin läpi vahvasti säteillyt isänmaallisuus, suoranainen patrioottisuus, johon sanana liittyy voimakkaampi ja myös kielteisempi tunnelataus kuin sen synonyymiin. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole suomalaisuudesta eikä edes suomalaisen kapellimestarin Sakari Oramon merkittävästä roolista, vaan BBC:n vuosittaisen klassisen musiikin konserttisarjan Proms-festivaalin päätöskonsertissa lauletusta kappaleesta Land of Hope and Glory.

Ei voi olla vaikuttumatta siitä, miten täpötäyden Royal Albert Hallin liki 6 000-päinen yleisö ottaa kaiken irti laulaessaan kuoron mukana väkevää Land of Hope and Glorya, joka on ensimmäinen osa viiden juhlamarssin sarjasta Pomp and Circumstance. Sen on säveltänyt Edward Elgar (1857−1934) ja sanoittanut A. C. Benson.

Alun perin sävellys tilattiin Elgarilta kuningas Edward VII:n (1901−1910) kruunajaisiin, joita jouduttiin kuitenkin lykkäämään kuninkaan sairastuttua.

Land of Hope and Glory ‑keskusmelodia on epävirallisesti noussut Britanniassa toisen kansallislaulun asemaan. Samaan tapaan on käynyt Suomessakin, kun Jean Sibeliuksen Finlandiaa on jopa ehdotettu korvaamaan Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu (sanat J. L. Runeberg).

Kun siis katsoo Albert Hallin yleisön toisaalta peittelemätöntä ylpeyttä maansa puolesta, toisaalta iloista heittäytymistä sen laulaessa toivon ja kunnian maasta, tuntuu hienoinen kateudenpisto: uskallettaisiinpa meilläkin joskus.

Siinä missä tuon epävirallisen kansallislaulun vapautunut esitys ja tunnelma tuovat mieleen ruotsalaisten yhteislaulutilaisuudet, virallisen kansallislaulun God save the King vakava ja arvokas esitys muistuttaa suomalaisten tapaa laulaa yhdessä vapaamuotoisissakin tilaisuuksissa.

Hämmästyttävää kyllä, uudempien ”hittibiisien” sijaan Land of Hope and Glorya lauletaan (englanninkielisen Wikipedian mukaan) jopa monissa urheilutapahtumissa. Jalkapallossa tapa sai alkunsa Elgarin kannattaman joukkueen otettua sen osaksi otteluita sanoja hieman muokkaamalla. Joukkue toisensa perään alkoi tehdä samoin eli muuttaa tietyt sanat itselleen sopiviksi, mutta tällöinhän laulussa korostuva kansallinen yhtenäisyys hajotettiin pieniin kuppikuntiin. Laulua lauletaan myös rugbyn kansainvälisissä kisoissa sekä Kansainyhteisön kilpailuissa.

Sivumennen sanoen, kun suomalaisjoukkueet ottelevat tai voittavat kisoissa, halleissa ja kentillä taitavat kaikua aivan toisenlaiset mutta kuitenkin englanninkieliset kannustuslaulut, unohtamatta takavuosilta muuatta ruotsinkielistä. Hyvä jos enää Maamme-laulua lauletaan siinä tapauksessa, että kaulaan on ripustettu kultamitalit.

Albert Hallin konsertissa myös lipuilla haluttiin osoittaa kunnioitusta isänmaalle. Tosin Ison-Britannian lippujen lisäksi yleisön joukossa näkyi jonkin verran muidenkin maiden lippuja, myös jokunen siniristilippu, sekä EU:n lippuja ilmeisesti protestina maan erolle Euroopan unionista.

Pieni ja suuri maailma kuulokuvina

Omiin tapoihin ei kuulu kuuntelemalla kuunnella musiikkia vaan ottaa annettuna se, mitä sattuu radiosta vakituisesti valitulta kanavalta puheen välissä tulemaan. Toiset taas ovat mieltyneet esimerkiksi pelkästään poptähtien musiikkivideoihin. Satunnaista tai yksipuolista musiikkimakuaan voi laajentaa ikään kuin salakavalasti tai voisiko sanoa toissijaisesti, jos katsoo televisiota ja hallitsevana aistina on kuulon sijasta näköaisti.

Jos seuraa Ylen ohjelmia, huomaa toisinaan, että niiden väliin jää ylimääräistä aikaa, jota ei aina täytetäkään tulevien ohjelmien mainoksilla, vaan ruutuun levittäytyy muutamaksi minuutiksi Pieni suuri maailma (Little Big World). Nopeutetulle, kaukaa kuvatulle kaupunkinäkymälle ja ihmisten hyörinälle antaa lisätempoa taustalla soiva klassinen musiikkikappale. Ei tarvitse olla klassisen tuntija, sillä pienoismaailmaan on yleensä valittu tekijöidensä kuuluisimpia, helposti tunnistettavia teoksia. Ihastuttava, maistuva välipala.

Vuosia sitten esitettiin ranskalais-sveitsiläis-italialais-brittiläisenä yhteistuotantona valmistunut todellista pienoismaailmaa kuvaava luontoelokuva Microcosmos (1996). Siinä kuva ja klassinen musiikki yhdistyvät monin tavoin päinvastaisesti kuin edellisessä: pienistä pienimpiä eläjiä on ollut pakko kuvata läheltä ja nopealiikkeisimpiä toisinaan myös hidastetusti.

Mielikuviin pyrkii (joskin tiedollisesti hieman hatarasti) valtavan pitkä, jopa kymmenien metrien pituinen karvaisten toukkien kiemurteleva jono, takana tuleva kiinni edellä menevässä. Toinen muistikuva on toisiinsa kietoutuneesta etanaparista kauniin aarian soidessa. Kolmannessa dramaattisen musiikin säestämänä vedestä nousee ”jokin” aavemaisen hitaasti täyteen pituuteensa ällistyneen katsojan silmien eteen.

Microcosmoksessa puhetta ja selityksiä ei todellakaan kaivannut, kuva ja musiikki veivät täysin mukanaan.

Pienestä on aika siirtyä suureen maailmaan. Äskettäin esitetyssä australialaisessa Mountain-dokumenttielokuvassa (2017) liikutaan nimensä mukaisesti vuorilla, niiden juurella, rinteillä, huipulla ja myös välissä, kuten muuan nuorallakävelijä. Toiset tahtovat valloittaa Mount Everestin vaikka sitten vaarallisesti jonottamalla (aivan kuin siellä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi vaarallista), toiset laskevat jyrkkiä rinteitä suksilla tai pyörällä.

Ihmiset tulevat ja menevät, mutta vuoret pysyvät paikallaan siinä, mihin ne miljoonia vuosia sitten kohosivat. Niiden jylhyys vetää hiljaiseksi. Korkean paikan kammoiselle ylhäältä kuvatut näkymät tuntuvat pyörrytyksenä vatsassa asti.

Moderniin, vaaroja etsivään elämäntapaan yhdistetty klassinen musiikki milloin rauhoittaa, milloin korostaa äärimmäisiä tilanteita. Ympäröivää luontoa ylistää ainakin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.

Mountain-dokumentissa sanattoman musiikin katkaisee välillä näyttelijä Willem Dafoen rauhallisen pohdiskeleva puhe. Rytmitys toimii ja mieleen hiipii seesteinen tunnelma. Jos herkille virittyneet aistit sen sijaan kesken kaiken katkaisisi räikyvä ja ärsyttävä mainos, samaan tunnelmaan ei olisi enää paluuta.

Joten kun kyllästyy päivittäin kuuntelemaan samaa kevyttä radion tarjoamalta soittolistalta, ei tarvittaisi kuin pieni kädenliike, että totuttu kuuntelukanava vaihtuisi vaihteeksi klassisen musiikin puolelle.

Mona Lisa ja Messias

Taulu kuin taulu ja niin mitättömän kokoinen. Kyky kai se on tämäkin, kyky latistaa, kun kertoo innostuneena toiselle jostain kokemastaan. Into kertoa lisää sammuu siihen paikkaan.

Osittain latistavat sanat osuivat oikeaan, vaikka kyse olikin Leonardo da Vincin (1452–1519) maalauksesta Mona Lisa. Kuuluisuudestaan huolimatta se sinällään on vain naisen muotokuva, jonka edessä en viettäisi tuntikausia ihastelemassa. Sen sijaan äskettäin Teemalla esitetty tuore brittiläinen dokumentti Mona Lisan arvoitus oli mitä mielenkiintoisin tutkimusmatka kirjaimellisesti pintaa syvemmälle ja historiaan viiden vuosisadan taakse.

Vaikka Mona Lisa on ollut varmasti lukuisten tutkimusten kohteena, yhä vielä se tarjoaa löytämisen iloa, kuten taidekriitikko Andrew Graham-Dixon ohjelmassa saa kokea. Etsiessään vastauksia maalauksen arvoitukseen hän muun muassa saa nähdäkseen kirjallisia todisteita mallina istuneen Lisan henkilöydestä.

Jo aiemmin maalausten tutkimuksessa käytetty kerroksia läpäisevä kameratekniikka toi myös Mona Lisasta esiin uutta ja hämmästyttävää. Maailmalle tutun muotokuvan alla on toinen, joka joiltain osin poikkeaa tästä näkyvästä. Muun muassa arvoituksellisena pidetty hymy saa toisen muodon, kun suu on isompi ja pään asento hieman toinen.

Graham-Dixonin mukaan da Vinci ei signeerannut maalauksiaan, mutta tutkittuaan Mona Lisan alla olevaa versiota yhdessä toisen asiantuntijan kanssa hän sai lisätodisteen taiteilijan neroudesta. Tämä on piilottanut nimensä naisen pukuun: siinä käytetty leijonankeltainen väri on italiaksi leonato ja kirjontakuvio puolestaan vincere.

◦ ◦ ◦

Teemalla esitettiin joulukuussa toinenkin kiinnostava dokumentti, Messias-oratorion synty. Messias on saksalaissyntyisen säveltäjän George Friedrich Händelin (1685–1759) 23 oratorioista tunnetuin. Hän sävelsi sen 24 päivässä saatuaan libreton Charles Jennensiltä (1700–1773).

Dokumentissa kerrottiin rinnakkain samoihin aikoihin toimineesta merikapteeni Thomas Coramista (1668–1751) ja hänen haaveestaan perustaa löytölapsihospitaali. Lontoon kaduilla vallinnut köyhyys ja ahtaus sekä lasten heitteillejättö saivat hänet näkemään hospitaalin tarpeellisuuden, joskin mahdollisuus sen toteuttamiseen ei sujunut aivan helposti.

Toukokuun 1. päivänä 1750 tarinat oratoriosta ja löytölapsihospitaalista yhdistyivät. Silloin järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertti, jonka seuraajia ovat ne monet nykyajankin konsertit, joiden avulla kerätään varoja hädänalaisten auttamiseen. Konserteista tuli hospitaalin perinne, joka jatkui myös Händelin kuoleman jälkeen.

◦ ◦ ◦

Teema on esittänyt lukuisia hienoja kulttuuri- ja historiadokumentteja, kuten moniosaiset historiasarjat Latinalaisamerikkalaiset ja Afroamerikkalaiset. Miten mahtaa laatukanavalle käydä vuoden 2017 Yle-uudistuksessa?





Vuoden 2016 viimeisenä päivänä