Omiin tapoihin ei kuulu kuuntelemalla kuunnella musiikkia vaan ottaa annettuna se, mitä sattuu radiosta vakituisesti valitulta kanavalta puheen välissä tulemaan. Toiset taas ovat mieltyneet esimerkiksi pelkästään poptähtien musiikkivideoihin. Satunnaista tai yksipuolista musiikkimakuaan voi laajentaa ikään kuin salakavalasti tai voisiko sanoa toissijaisesti, jos katsoo televisiota ja hallitsevana aistina on kuulon sijasta näköaisti.
Jos seuraa Ylen ohjelmia, huomaa toisinaan, että niiden väliin jää ylimääräistä aikaa, jota ei aina täytetäkään tulevien ohjelmien mainoksilla, vaan ruutuun levittäytyy muutamaksi minuutiksi Pieni suuri maailma (Little Big World). Nopeutetulle, kaukaa kuvatulle kaupunkinäkymälle ja ihmisten hyörinälle antaa lisätempoa taustalla soiva klassinen musiikkikappale. Ei tarvitse olla klassisen tuntija, sillä pienoismaailmaan on yleensä valittu tekijöidensä kuuluisimpia, helposti tunnistettavia teoksia. Ihastuttava, maistuva välipala.
Vuosia sitten esitettiin ranskalais-sveitsiläis-italialais-brittiläisenä yhteistuotantona valmistunut todellista pienoismaailmaa kuvaava luontoelokuva Microcosmos (1996). Siinä kuva ja klassinen musiikki yhdistyvät monin tavoin päinvastaisesti kuin edellisessä: pienistä pienimpiä eläjiä on ollut pakko kuvata läheltä ja nopealiikkeisimpiä toisinaan myös hidastetusti.
Mielikuviin pyrkii (joskin tiedollisesti hieman hatarasti) valtavan pitkä, jopa kymmenien metrien pituinen karvaisten toukkien kiemurteleva jono, takana tuleva kiinni edellä menevässä. Toinen muistikuva on toisiinsa kietoutuneesta etanaparista kauniin aarian soidessa. Kolmannessa dramaattisen musiikin säestämänä vedestä nousee ”jokin” aavemaisen hitaasti täyteen pituuteensa ällistyneen katsojan silmien eteen.
Microcosmoksessa puhetta ja selityksiä ei todellakaan kaivannut, kuva ja musiikki veivät täysin mukanaan.
Pienestä on aika siirtyä suureen maailmaan. Äskettäin esitetyssä australialaisessa Mountain-dokumenttielokuvassa (2017) liikutaan nimensä mukaisesti vuorilla, niiden juurella, rinteillä, huipulla ja myös välissä, kuten muuan nuorallakävelijä. Toiset tahtovat valloittaa Mount Everestin vaikka sitten vaarallisesti jonottamalla (aivan kuin siellä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi vaarallista), toiset laskevat jyrkkiä rinteitä suksilla tai pyörällä.
Ihmiset tulevat ja menevät, mutta vuoret pysyvät paikallaan siinä, mihin ne miljoonia vuosia sitten kohosivat. Niiden jylhyys vetää hiljaiseksi. Korkean paikan kammoiselle ylhäältä kuvatut näkymät tuntuvat pyörrytyksenä vatsassa asti.
Moderniin, vaaroja etsivään elämäntapaan yhdistetty klassinen musiikki milloin rauhoittaa, milloin korostaa äärimmäisiä tilanteita. Ympäröivää luontoa ylistää ainakin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa.
Mountain-dokumentissa sanattoman musiikin katkaisee välillä näyttelijä Willem Dafoen rauhallisen pohdiskeleva puhe. Rytmitys toimii ja mieleen hiipii seesteinen tunnelma. Jos herkille virittyneet aistit sen sijaan kesken kaiken katkaisisi räikyvä ja ärsyttävä mainos, samaan tunnelmaan ei olisi enää paluuta.
Joten kun kyllästyy päivittäin kuuntelemaan samaa kevyttä radion tarjoamalta soittolistalta, ei tarvittaisi kuin pieni kädenliike, että totuttu kuuntelukanava vaihtuisi vaihteeksi klassisen musiikin puolelle.
