Keskusteluja koronan aikaan

− Puh, kun aamulla heräät, mitä sanot itsellesi ensimmäiseksi? kysyi Nasu viimein. 
− Mitä tänään on aamiaiseksi? sanoi Puh. − Mitä sinä sanot?
− Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu? sanoi Nasu.
Puh nyökkäsi miettiväisesti. − Se on sama asia, hän sanoi. 

− En ihmettelisi, vaikka huomenna sataisi rakeita, sanoi Ihaa. − Tai kukaties saamme lumimyrskyn tai ties mitä. Se että tänään on kaunista Ei Merkitse Mitään. Säätä ei voi enteillä, vai miten sitä sanotaan? Ei voi kuitenkaan. Se on pelkkää ilmaa.

− Terve Nasu, hän sanoi. − Sinähän olit poissa kotoa.
− En minä, sanoi Nasu, − sinä se olit poissa kotoa.
− Vai niin, sanoi Puh. − Toinen kuitenkin oli. Sen minäkin tiesin.

− Hetki vain, sanoi Puh käpälä pystyssä. − Mitä täytyy tehdä? Aivastelit juuri kun olit sanomaisillasi sen.
− Minä en aivastellut.
− Kyllä sinä aivastelit.
− Anteeksi vain, Puh, en aivastellut. Ei voi aivastella tietämättään.
− Ei voi myöskään kuulla aivastelua, jollei ole aivasteltu.

− Sanoin vain ”Oho!”, sanoi Nasu hermostuneesti. Ja jotta vaikuttaisi siltä, että hän oli aivan rauhallinen, hän hyräili pimpeli-pom pari kertaa mitäs-tässä-sävyyn. 

− Tuota kun, sanoi Nasu, − kun tulin ajatelleeksi että minä taisin vähän horjua. Ihan alussa. Ja siinä sanotaan ”horjuiko hän, värjyikö hän, ei”. Sitä minä vain.
− Sinä horjuit vain sisältä, sanoi Puh, − eikä ole Pienelle Eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta.
Nasu huokasi onnesta ja alkoi ajatella itseään. Kuinka ROHKEA hän oli.

− Entä miten sinä voit? sanoi Nalle Puh.
Ihaa pudisteli päätään. − En oikein voi, hän sanoi. − On ottanut voimille. 

− Puh, lupaa, ettet koskaan, koskaan unohda minua. Et sittenkään, kun minä olen satavuotias.
Puh ajatteli hetken. − Kuinka vanha minä olen silloin?
− Yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Puh nyökkäsi. − Lupaan, hän sanoi. 

Nasu tuli takaa Puhin vierelle.
− Puh!, kuiskasi hän.
− No mitä?
− Ei mitään, sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni. − Tarkistin vain, että olet siinä. 

Otteet A. A. Milnen (1882−1956) kirjoista Nalle Puh ja Nalle Puh rakentaa talon

Mieli kuvina

Kuuluisa kuva New Yorkin pilvenpiirtäjän rakennustyöläisistä pitämässä taukoa teräspalkilla korkealla yläilmoissa saa aikaan sekä vatsanväänteitä että vastentahtoista ihailua.

Kun kaupungin pilvenpiirtäjiä alettiin rakentaa 1800-luvun lopulta alkaen, ei työntekijöiden suojaksi ollut mitään nykyisenlaisia turvajärjestelmiä muistuttavaakaan. On vaatinut käsittämätöntä rohkeutta työskennellä ja pitää pää kylmänä kymmenien, jopa satojen metrien korkeudessa askelen päässä putoamisesta varmaan kuolemaan.

Kuvassa kymmenkunta miestä istuu kylki kyljessä kuin kanat orrella. Ensin on yksi lähtenyt hilautumaan kohti palkin toista päätä, sitten toinen, kolmas… Jokaisella on lisäksi jotakin kädessään, äärimmäisenä oikealla istuva pitelee kirkasta lasipulloa, joka ei näytä ainakaan siltä, että siinä olisi maitoa särpimeksi. Jos joukkoon mahtui riitapukareita, oli yleisesti käytetyn nykysanonnan mukaan konkreettisesti huono hetki ruveta rähinäpäälle.

Tästä ajasta nähtynä kuvan tilanne ja olosuhteet ovat niin mahdottomat, että sen aitoutta voi helposti myös epäillä.

Yhtä kylmäpäinen nainen oli newyorkilainen valokuvaaja Margaret Bourke-White (1904–1971), joka asui yhdessä näistä pilvenpiirtäjistä, vuonna 1930 valmistuneessa 319-metrisessä Chrysler Buildingissa.

Aikana, jolloin ei tunnettu myöskään maasta ohjattavia kuvauskoptereita, Bourke-White valokuvasi New Yorkin näkymiä muun muassa asuinrakennustaan koristavien gargoilien päältä. Gargoilien muotoja on haettu muun muassa eri autonmerkkien, kuten Chryslerin ja Plymouthin, nokkakoristeista. (Dokumenttisarjasta Yhdysvaltain taide)

Chrysler Building on New Yorkin pilvenpiirtäjistä kaunein, ja sitä voisikin pitää eräänlaisena suurkaupungin signeerauksena.

Ennen kuin kuluvana keväänä kaikkialla pantiin ovet säppiin, toinen amerikkalainen, niin ikään New Yorkissa syntynyt valokuvaaja Vivian Maier (1926–2009) ehti omakuvineen esittäytyä Suomen valokuvataiteen museossa.

Muu maailma sai tietää Maierin salaisesta kuvaajan urasta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinänsä harmi, että näyttelyssä ei nähty hänen oivaltavia otoksiaan laajemmin – siinäkin mielessä, ettei hän eläessään etsinyt itseensä kohdistuvaa julkisuutta. Toisaalta omakuvien runsas määrä tuohon aikaan ihmetyttää. 

Omakuvien joukossa huomion kiinnittää Maierin heijastuma auton pölykapselista. Chrysler Buildingin tavoin kuva on kuin nerokas signeeraus koko kuvasarjalle.

Sillanrakentajat

Maailman tunnetuimpiin kuuluva lohtulaulu on kannatellut syvissä vesissä kulkevia jo puoli vuosisataa. Ensimmäisen kerran kuulin sen siskon oven takaa. Laulun nostattamista kylmistä väreistä saattoi jo aavistaa, että kyse ei ole mistä tahansa musiikkikappaleesta.

When you're weary

Vuoden 1970 alkupuolella julkaistu, Paul Simonin ja Art Garfunkelin Bridge over Trouble Water elää ajasta aikaan. Se sopii lohduttamaan niin maailmanlaajuisissa tragedioissa kuin henkilökohtaisissa kriiseissä. Yhä edelleen se nostattaa väreitä selkäpiissä.

…feeling small

Joitakin vuosia sitten esitetyssä dokumentissa nähtiin, miten suorastaan ylimaallisesti soiva laulu päätyi levylle. Vaikka duo ilmeisesti jo tuolloin tiesi lähtevänsä eri teille, sen tekoon paneuduttiin intensiivisesti. Parhaalta kuulostavia taustoja etsittiin myös studion ulkopuolelta. Mitään ei jätetty puolitiehen. Mikään muu lukuisista versioista ei vedä sille vertoja.

  

I'm on your side, when times get rough

Viisiminuuttinen Bridge over Trouble Water huokuu surumielisyyttä mutta lupaa lohdutusta ja tukea. Se on samalla kertaa herkkä ja jylhä. Kun musiikki lopussa nousee voimallisesti kohti korkeuksia kuin katedraalissa, jotenkin ihminen tuntee olevansa autettu, turvassa – edes hetken.