− Puh, kun aamulla heräät, mitä sanot
itsellesi ensimmäiseksi? kysyi Nasu viimein.
− Mitä tänään on aamiaiseksi? sanoi Puh. − Mitä sinä sanot?
− Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu? sanoi Nasu.
Puh nyökkäsi miettiväisesti. − Se on sama asia, hän sanoi.
− En ihmettelisi, vaikka huomenna sataisi rakeita, sanoi Ihaa. − Tai kukaties saamme lumimyrskyn tai ties mitä. Se että tänään on kaunista Ei Merkitse Mitään. Säätä ei voi enteillä, vai miten sitä sanotaan? Ei voi kuitenkaan. Se on pelkkää ilmaa.
− Terve Nasu, hän sanoi. − Sinähän olit poissa kotoa.
− En minä, sanoi Nasu, − sinä se olit poissa kotoa.
− Vai niin, sanoi Puh. − Toinen kuitenkin oli. Sen minäkin tiesin.
− Hetki vain, sanoi Puh käpälä pystyssä. − Mitä täytyy tehdä? Aivastelit juuri kun olit sanomaisillasi sen.
− Minä en aivastellut.
− Kyllä sinä aivastelit.
− Anteeksi vain, Puh, en aivastellut. Ei voi aivastella tietämättään.
− Ei voi myöskään kuulla aivastelua, jollei ole aivasteltu.
− Sanoin vain ”Oho!”, sanoi Nasu hermostuneesti. Ja jotta vaikuttaisi siltä, että hän oli aivan rauhallinen, hän hyräili pimpeli-pom pari kertaa mitäs-tässä-sävyyn.
− Tuota kun, sanoi Nasu, − kun tulin ajatelleeksi että minä taisin vähän horjua. Ihan alussa. Ja siinä sanotaan ”horjuiko hän, värjyikö hän, ei”. Sitä minä vain.
− Sinä horjuit vain sisältä, sanoi Puh, − eikä ole Pienelle Eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta.
Nasu huokasi onnesta ja alkoi ajatella itseään. Kuinka ROHKEA hän oli.
− Mitä tänään on aamiaiseksi? sanoi Puh. − Mitä sinä sanot?
− Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu? sanoi Nasu.
Puh nyökkäsi miettiväisesti. − Se on sama asia, hän sanoi.
− En ihmettelisi, vaikka huomenna sataisi rakeita, sanoi Ihaa. − Tai kukaties saamme lumimyrskyn tai ties mitä. Se että tänään on kaunista Ei Merkitse Mitään. Säätä ei voi enteillä, vai miten sitä sanotaan? Ei voi kuitenkaan. Se on pelkkää ilmaa.
− Terve Nasu, hän sanoi. − Sinähän olit poissa kotoa.
− En minä, sanoi Nasu, − sinä se olit poissa kotoa.
− Vai niin, sanoi Puh. − Toinen kuitenkin oli. Sen minäkin tiesin.
− Hetki vain, sanoi Puh käpälä pystyssä. − Mitä täytyy tehdä? Aivastelit juuri kun olit sanomaisillasi sen.
− Minä en aivastellut.
− Kyllä sinä aivastelit.
− Anteeksi vain, Puh, en aivastellut. Ei voi aivastella tietämättään.
− Ei voi myöskään kuulla aivastelua, jollei ole aivasteltu.
− Sanoin vain ”Oho!”, sanoi Nasu hermostuneesti. Ja jotta vaikuttaisi siltä, että hän oli aivan rauhallinen, hän hyräili pimpeli-pom pari kertaa mitäs-tässä-sävyyn.
− Tuota kun, sanoi Nasu, − kun tulin ajatelleeksi että minä taisin vähän horjua. Ihan alussa. Ja siinä sanotaan ”horjuiko hän, värjyikö hän, ei”. Sitä minä vain.
− Sinä horjuit vain sisältä, sanoi Puh, − eikä ole Pienelle Eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta.
Nasu huokasi onnesta ja alkoi ajatella itseään. Kuinka ROHKEA hän oli.
− Entä miten sinä voit? sanoi Nalle Puh.
Ihaa pudisteli päätään. − En oikein voi, hän sanoi. − On ottanut voimille.
− Puh, lupaa, ettet koskaan, koskaan unohda minua. Et sittenkään, kun minä olen satavuotias.
Puh ajatteli hetken. − Kuinka vanha minä olen silloin?
− Yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Puh nyökkäsi. − Lupaan, hän sanoi.
Nasu tuli takaa Puhin vierelle.
− Puh!, kuiskasi hän.
− No mitä?
− Ei mitään, sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni. − Tarkistin vain, että olet siinä.
Otteet A. A. Milnen
(1882−1956) kirjoista Nalle Puh ja Nalle Puh rakentaa talon
