Jo aiemmin kirjasta esineenä oli tullut monelle turhake. Siitä
oli tullut tilanviejä erityisesti kodeissa, joten kirjoja alettiin hävittää.
Niitä silputaan, leikellään ja riivitään. Poltetaan.
Kun viheliäinen valloittajavirus monen muun paikan ohella sulki kirjastot, suuri osa kirjallisuudesta jäi ovien taakse lukijoiden ulottumattomiin. Kärjistetysti sitä voi pitää eräänlaisena lukemiskieltona, olkoonkin ”vain” olosuhteiden pakottamana. Yhtä lailla olosuhteiden pakottamana kirjastojen henkilökunta on joutunut toimimaan perustehtäväänsä vastaan kuin tieteisromaanin palomiehet, joiden tehtävänä ei ollut sammuttaa vaan sytyttää tulipaloja.
Fahrenheit 451:ssä viruksen virkaa hoitaa Yhdysvaltain ylin johto, jonka tavoite on kontrolloida kansalaisia ja heidän tekemisiään. Sen edesauttamiseksi kirjojen lukeminen on kielletty, ja ne halutaan hävittää kokonaan. Ihmisten mieleen pyritään vaikuttamaan turruttavalla roskaviihteellä. Ihmiset tyhmistyvät, etääntyvät todellisuudesta eivätkä enää kyseenalaista sitä, mitä maassa tapahtuu.
Väärinkäsitysten välttämiseksi, kyse ei ole nykykirjallisuudesta, vaan Ray Bradburyn (1920−2012) romaani ilmestyi jo vuonna 1953.
Koska luin Fahrenheit 451:n nuorena, vain sen silloin käsittämättömältä tuntunut aihe on jäänyt selvimpänä mieleen. Kuka nyt oikeasti haluaisi polttaa kaikki kirjat? Entä voiko ihmisten elämää kontrolloida seinänkokoisten ruutujen kautta?
Näköjään voi. Maailmasta, josta Bradburyn romaanin syntyvaiheessa ei ollut vielä merkkejä, on sittemmin tullut lähes totta. Joka kodin täyttävät erilaiset pienet ja suuret näyttöruudut. Juuri nyt täällä eletään turruttavan tylsää ruutuaikaa, johon meidät kädelliset on jälleen pakottanut tuo sosiaalista elämää ja toimintaa rajoittava tuholaisvirus.
Onko tällainen ruutuelämä kenties sitä, mistä entisaikojen tulevaisuuteen katsoneet scififanit ovat haaveilleet? Siis todella?
Onneksi kirjarovioita ei vielä ole pystytetty kirjastojen edustoille, vaan ne avaavat ovensa ennemmin tai myöhemmin, ehkä jopa ennemmin.
Kun viheliäinen valloittajavirus monen muun paikan ohella sulki kirjastot, suuri osa kirjallisuudesta jäi ovien taakse lukijoiden ulottumattomiin. Kärjistetysti sitä voi pitää eräänlaisena lukemiskieltona, olkoonkin ”vain” olosuhteiden pakottamana. Yhtä lailla olosuhteiden pakottamana kirjastojen henkilökunta on joutunut toimimaan perustehtäväänsä vastaan kuin tieteisromaanin palomiehet, joiden tehtävänä ei ollut sammuttaa vaan sytyttää tulipaloja.
Fahrenheit 451:ssä viruksen virkaa hoitaa Yhdysvaltain ylin johto, jonka tavoite on kontrolloida kansalaisia ja heidän tekemisiään. Sen edesauttamiseksi kirjojen lukeminen on kielletty, ja ne halutaan hävittää kokonaan. Ihmisten mieleen pyritään vaikuttamaan turruttavalla roskaviihteellä. Ihmiset tyhmistyvät, etääntyvät todellisuudesta eivätkä enää kyseenalaista sitä, mitä maassa tapahtuu.
Väärinkäsitysten välttämiseksi, kyse ei ole nykykirjallisuudesta, vaan Ray Bradburyn (1920−2012) romaani ilmestyi jo vuonna 1953.
Koska luin Fahrenheit 451:n nuorena, vain sen silloin käsittämättömältä tuntunut aihe on jäänyt selvimpänä mieleen. Kuka nyt oikeasti haluaisi polttaa kaikki kirjat? Entä voiko ihmisten elämää kontrolloida seinänkokoisten ruutujen kautta?
Näköjään voi. Maailmasta, josta Bradburyn romaanin syntyvaiheessa ei ollut vielä merkkejä, on sittemmin tullut lähes totta. Joka kodin täyttävät erilaiset pienet ja suuret näyttöruudut. Juuri nyt täällä eletään turruttavan tylsää ruutuaikaa, johon meidät kädelliset on jälleen pakottanut tuo sosiaalista elämää ja toimintaa rajoittava tuholaisvirus.
Onko tällainen ruutuelämä kenties sitä, mistä entisaikojen tulevaisuuteen katsoneet scififanit ovat haaveilleet? Siis todella?
Onneksi kirjarovioita ei vielä ole pystytetty kirjastojen edustoille, vaan ne avaavat ovensa ennemmin tai myöhemmin, ehkä jopa ennemmin.
