Jos uutuuskirjoja ei yleensä tule luettua tuoreeltaan, ei niistä kirjoitettuja, mahdollisesti silmäiltyjä arvioitakaan enää myöhemmin muista. Kirjaston hyllyillä odottaakin monta tuntematonta maailmaa, joista valita, eikä valinta ole yleensä helppoa. Onhan ”lukeminen ajattelua vieraalla päällä oman asemesta” Arthur Schopenhauerin (1788−1860) mukaan.
Niinpä jos etsiessään sopivaa luettavaa ei ennalta tiedä kirjasta (tai kirjailijasta) mitään, ensimmäiseksi usein kiinnittää huomiota teoksen ulkoisiin mittoihin. Kirjan sivumäärällä on merkitystä suuntaan että toiseen. Ohut ja paksu edustavat kirjallisuuden selvimmin näkyviä äärilaitoja.
Laiskempi lukija miettii, miten helpoimmalla pääsee, ja valitsee ohuen. Luultavasti monelle koululaiselle vapaavalintainen kirja merkitsee nimenomaan tätä. Se taas, jolle lukeminen on elämäntapa, kuin päivittäinen leipä, saattaa samasta syystä jopa hylätä kovin ohuen kirjan. Sehän on kuin suupala ennen kunnon ateriaa − kannattaisiko siis ennemmin siirtyä suoraan runsaampaan tarjoiluun?
Ohuuden perusteella on kirjoja tosiaan jäänyt hyllyyn, mutta sitten tulee se kerta, ettei jää. Kun sama teos on uteliaisuutta herättävästi pantu esille moneen paikkaan, sen täytyy kirjastoihmisen mielestä olla jotenkin merkittävä. Tällaisena kertana mukaan lähti tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin Agathe (2020), jossa hän piirtää puhuttelevia tuokiokuvia päähenkilöstään, elämänvireensä kadottaneesta psykiatrista. Pieni helmi vai timantti, kirjallinen jalokivi kuitenkin.
Jotkut taas eivät voi kuvitellakaan tarttuvansa paksuun, monisatasivuiseen kirjaan: kuka sellaiseen jaksaa keskittyä saati tuhlata aikaa? Yli 600-sivuista opusta lukiessa voi käydä niin, että punainen lanka välillä katkeaa tai ainakin katoaa näkyvistä, jos juoni poukkoilee siellä, täällä ja tuolla, kuten vaikka amerikkalaisella John Irvingillä. Kauan sitten romaanin Ystäväni Owen Meany (1989) loppu teki valtaisan vaikutuksen osoittaessaan, ettei lanka sittenkään ollut katkennut.
Hieman ristiriitaisia ajatuksia aiheuttaa kirjallisuudenlaji, joka näyttäisi innostavan monia kirjoittajia. Ovatko tunnetusta historiallisesta henkilöstä kirjoitetut, kirjailijan mielikuvituksessa muokkautuneet romaanit kenties tulevaisuuden elämäkertoja? Tällaiset romaanit vievät lukijan helposti mennessään eikä ihme, koska niitä ei yleensä kuormita elämäkertoihin kuuluva pikkutarkkuus, minkä vuoksi niitä on helpompi ja miellyttävämpi lukea. Lukijan tulee silti aina muistaa − niin vaikeaa kuin se usein onkin − että kyse on osittain fiktiosta.
Esimerkiksi yhdysvaltalainen Marie Benedict (oikealta nimeltään Heather Benedict Terrell) luo romaanissaan Lady Churchill (2022) kuuluisan pääministerin vaimosta kuvan, jonka perusteella kaiken takana todellakin oli nainen. Ilman Clementinea ei olisi ollut sitä Winstonia, jota Wikipedian mukaan pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä.
Toisinaan kirjailija on hyvinkin vapaa kehittelemään tarinaa todellisesta ihmisestä. Romaanissa Tulirinta (2020) Anna Kortelainen kertoo Erikistä (1888−1910), Ellan (o.s. de la Chapelle) ja taiteilija Albert Edelfeltin ainoasta lapsesta, josta ei ole saatavissa paljoakaan elämäkertatietoja. Tarinan Erik tuntee niin isän kuuluisuuden kuin vanhempien etäisten välien painavan raskaasti harteitaan.
”Kun isä ei ollut paikalla, äiti oli tyhjän avioliiton marttyyri. Silloin vaaleat silkkitapetit tummuivat sitä mukaa kuin seinät kaatuivat päälle. Jos isä oli kotona, äiti oli raivoisa ja itkuinen. Silloin asunnon huonekorkeus laski pari metriä ja ikkunanpokat turposivat niin, ettei sisälle voinut päästää raitista ilmaa.”
Toisin kuin Churchillien liitossa kansallistaiteilijan uraa ja menestystä siis tuskin inspiroi ainakaan oma vaimo.
Kun toukokuussa tarttuu kirjaan, jonka nimi Linnan juhlat (2015) viittaa noin puolen vuoden päähän, ei yhtään tiedä, millaiseen kyytiin siinä joutuu. Jotain voi tietysti arvailla lajista, jos on sattunut lukemaan tekijän kolumneja. Roope Lipastin päähenkilöä Hannua vie myönteisyyden varjolla kuin pässiä narussa hänelle persoonan treenariksi änkeytynyt Mikko:
”Kun ilmassa on positiivisuutta, kaikki kukoistaa. Viljantähkätkin paisuvat. Ei siinä mitään geenimuuntelua tarvita vaan myönteisiä ajatuksia. Jos jokainen Suomen maanviljelijä viettäisi vaikka puolet jokaisesta maanantaista pellonlaidalla miettimässä jotain kivaa sen sijaan, että marisee tukipolitiikasta, Suomesta tulisi Euroopan vilja-aitta. Ja tää on fakta.”
Ajankohtainen vinkki varteenotettavaksi.