Karkkilan kiusaukset

Kun päivittäiskauppa myy irtokarkkeja alle kuuden euron tai jopa halvempaan kilohintaan, samassa jonossa paperipusseihinsa makeaa kauhovat lapset ja aikuiset. Vaikka sorrun itsekin, pysyn mielestäni kohtuudessa, jos kohtuutena voi pitää paria sataa grammaa. Monen muun pussi täyttyy suuta myöten, jolloin sen sulkemiseen tarvittaisiin teippiä. Kuinka paljon täpötäysi paperipussi mahtaa painaa?

Entä kuinka nopeasti se sokerihiiren käsissä tyhjenee?

Kauppias tietää, miten helposti asiakkaan vastustuskyky murtuu. Hetken hurmaan langennut voi myöhemmin joutua maksamaan kalliisti, mitä useammin näitä hetkiä tarjotaan. Varsinainen hyötyjä ei olekaan kauppias vaan kolmas osapuoli – hammaslääkäri.

Huolimatta siitä, että kuulun makean syötävän ystäviin, makeisveron poisto kuluvan vuoden alusta ei ilahduta niin paljon kuin voisi luulla.

Normaalisti irtokarkkien kilohinta on melko tarkkaan puolet irtopähkinöiden kilohinnasta. Ei ihme, ettei pähkinälaatikoiden luona ole koskaan näkynyt vastaavaa suurta ryntäystä. Kalliita ja kaiken lisäksi terveellisiä. Missä on se kauppias, joka uskaltaisi makeisten sijaan tehdä edullisemmista pähkinöistä myymälänsä vetonaulan?

Kaiken takana on nainen

Viime viikolla lehtikolumni ja televisiodokumentti näyttivät kaksi täysin erilaista kuvaa naisen elämästä. Laura Honkasalon kirjoitus Kuka pilasi feminismin? Anna-lehdessä 16.3. oli toinen, toinen Stacey Dooleyn dokumentti Naisten helvetti TV2:ssa 15.3.

Honkasalo sanoo olleensa feministi 12-vuotiaasta. Meneillään oleva feminismin neljäs aalto on kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä vääränlaiseksi siihen joukkoon. Nyt naiset kiistelevät keskenään asioista tavoilla, jotka saavat Honkasalon toteamaan: ”Miten helppoa olikaan olla feministi silloin, kun väännettiin naisten oikeudesta suorittaa yliopistotutkinto!”

Niinhän se aina menee, että kun suurissa linjoissa on päästy tavoitteeseen, aletaan keskittyä yhä vähäisempiin yksityiskohtiin.

Dokumentti puolestaan osoitti, että naisten asema Hondurasissa on karmea, vastakkaista äärilaitaa kolumnin kuvaamalle feminismille. Ohjelmatietojen mukaan Honduras kuuluu naisten kannalta maailman vaarallisimpiin (sotaa käymättömiin) maihin.

Muuhun tulokseen ei voi tullakaan, jos peräti 95–97 % naisiin kohdistuvista rikoksista jää rankaisematta tai niistä saa vain lievän rangaistuksen. Kyse ei ole mistään pikkurikoksista vaan tapoista ja murhista. Ohjelmaa tehdessään Dooley saa tietää, että 4 kuukauden sisällä on tehty 865. naismurha. Se on 16. murha hänen lyhyen käyntinsä aikana.

Järkyttävälle ilmiölle onkin annettu nimitys femicide, joka mukailee tappoa tai murhaa merkitsevää homicide-termiä. (Mirror 26.10.2015)

Marraskuussa 2014 tällaisen teon uhriksi joutuivat myös silloinen Miss Honduras ja hänen sisarensa. Syynä oli mustasukkaisuus, kuten monissa vastaavissa tapauksissa. Sisaren poikaystävä teki rikoksensa juhlissa, mutta silminnäkijät vaikenivat pelastaakseen oman nahkansa.

Väkivallasta hengissä selvinneelle mutta molemmat jalkansa osittain menettäneelle naiselle ei myöskään annettu suuria toiveita rikoksen tehneen miehensä tuomitsemisesta. Uhrien tilannetta pahentaa usein se, ettei heillä ole varaa palkata kunnon asianajajaa.

Dooley vieraili vankilassa, jossa mies toisensa perään julisti syyttömyyttään – heidän mielestään nainen itse, siis uhri, oli syypää tapahtuneeseen.

Asiallista tai ei tutkivalle toimittajalle, kolmikymppinen Dooley ei ohjelman lopussa pysty pidättelemään kyyneliä. Miltä tuntuisi asua maassa, jossa nainen herää joka aamu peläten joutuvansa raiskauksen, murhan tai muun väkivallan uhriksi?

Vielä on tässä maailmassa tasa-arvon eteen todella paljon tehtävää.

Valinnanvapaus kirjastossa

Kirjan (tai elokuvan) saamat ylistävät arviot ovat tekijälle mannaa. Muihin ne voivat vaikuttaa myös päinvastoin. Lukijana (tai katsojana) usein tavalla tai toisella pettyy liian suuriin ennakko-odotuksiin. Olihan se hyvä, mutta oliko niin hyvä? Pettymyksiltä kenties säästyisi välttämällä arvioita.

Onneksi uutuuskirjan saamat kehut ennättää monesti melkein unohtaa siihen mennessä, kun sen saa kirjastosta. Siinä vaiheessa muistaa enää, että tästä teoksesta on puhuttu.

Suosin kirjastoa, koska se kirjatarjonnallaan antaa mahdollisuuden lukuisiin toissijaisiin kokemuksiin, jotka muuten jäisivät kokematta. Valintaperusteeksi käy mikä vain ulkoasusta aiheeseen. Pätkälukemista karttaville kirjan paksuus merkitsee pitkää lukunautintoa, joitakin se taas hirvittää. Joku valitsee kirjan kauniin kannen takia ajatellen, että sisällönkin täytyy siksi olla ilo silmälle ja mielelle. Tekijän nimi on monelle takuu teoksen laadusta, toisia kiinnostavat vain tietokirjat faktoineen.

Vaikka usein tulee poimittua kirja Näitä suosittelemme -hyllystä, myös silloin jokin oma sisäinen vaikutin ohjaa valintaa. Aina ilahduttaa, jos tekstistä nousee vaikka vain yksi mieltä inspiroiva lause.

Tove Jansson on jälleen ajankohtainen, ja vuonna 1972 ilmestyneestä Kesäkirjasta (WSOY) on otettu 2 000 kappaleen uusi painos. Esimerkiksi ohuista kirjoista tai saarielämästä pitävä voisi valita sen. 

Saaressa kesäänsä viettävät pikkutyttö Sophia, isoäiti sekä tytön isä. Enimmäkseen isä työskentelee ja nuorin ja vanhin pitävät seuraa toisilleen. Välillä sattuu myös ristiriitoja. Silloin isän rakastamasta vanhasta, kankeasta huovasta tehdystä kotitakista tulee isoäitiä ymmärtäväisempi kuuntelija. 

”Sinä kesänä, jolloin Sophialle tuli uusi uhmaikä, oli sateiset ja kylmät ilmat ja kovin vaivalloista olla onneton taivasalla. Siksi Sophia haki yksinäisyytensä ullakolta. Hän meni pahvilaatikkoon istumaan ja katseli kotitakkia, hän lausui kamalia ja musertavia asioita ja kotitakin oli hyvin vaikea sanoa vastaan."

Täydellisen lauseen kuolema. Valitsin kyseisen kirjan (Like 2016) kirjastosta ainoastaan nimen perusteella, sillä sen virolainen tekijä Rein Raudista ei ole ennestään tuttu. Toisaalta tarpeeksi hyvä syy jättää kirja lukematta olisi pelkästään ruma, neuvostoajan ankeutta huokuva etukansi. Nimen ohella kiinnosti tietää, mihin viittaa takakannen sitaatti ”Kaikki tiesivät siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa Joutsenlampea…”. 

Sen sijaan englantilaisen Chris Cleaven romaania Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus 2016) en todellakaan valinnut nimen takia, vaan hänen aiemman teoksensa Little Been tarinan vuoksi. Sen perusteella uusi kirja antaisi enemmän kuin hömpältä kuulostava nimensä antaa ymmärtää. Kirjassa eletään sota-aikaa pääasiassa 1940-luvun alun Lontoossa. 

Tarinassa mainitaan vain ohimennen ulkomailla haavoittunut sotilas, joka lähetetään kotimatkalle lentokonekuljetuksessa. ”Postisäkkien suloisessa säkkikankaan hajussa hän ymmärsi kuolevansa, ja häntä ilahdutti ajatella, että hänen seuranaan oli niin paljon kotiin matkaavia lempeitä sanoja.” Romaani kannatti lukea ihan vain tämän virkkeen takia. 

Toisinaan on kiinnostavaa lukea jonkun toisen suuresta intohimosta, kuten esimerkiksi Rakkaudesta polkupyörään (Atena 2012). Kirjoittajalla Robert Pennillä oli jo erilaisia pyöriä vaikka toisille jakaa, mutta hänen oli saatava täydellinen. Mittatilaustyönä tehtyjä pyörän osia kootessaan hän matkasi Italiaan, Saksaan, Britanniaan ja aina Yhdysvaltoihin asti. Täydellisen esineen tavoittelu vaati täydellistä paneutumista. Ja hieman rahallista satsausta. 

Sukulaista miellytti Jörn Donnerin kirja Miksi olen (Otava 1998), niinpä se pääsi lukulistalle. Siihen aikaan, kun vielä kirjoitettiin käsin oikeita kirjeitä, 14-vuotiaskin saattoi lähestyä toisaalla olevaa äitiään näin: ”Sää ja minä voimme erinomaisesti, sää voisi ehkä olla vähän parempi, mutta minä tuskin.   – Miten te itse voitte kiinnostaisi minua mutta toivon joka tapauksessa että hyvinvointinne on runsasta.” 

Ja niin edelleen.