Viime viikolla lehtikolumni ja televisiodokumentti näyttivät
kaksi täysin erilaista kuvaa naisen elämästä. Laura Honkasalon kirjoitus Kuka pilasi feminismin? Anna-lehdessä 16.3. oli toinen, toinen Stacey Dooleyn dokumentti Naisten helvetti TV2:ssa 15.3.
Honkasalo sanoo olleensa feministi 12-vuotiaasta. Meneillään
oleva feminismin neljäs aalto on kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä
vääränlaiseksi siihen joukkoon. Nyt naiset kiistelevät keskenään asioista tavoilla,
jotka saavat Honkasalon toteamaan: ”Miten helppoa olikaan olla feministi
silloin, kun väännettiin naisten oikeudesta suorittaa yliopistotutkinto!”
Niinhän se aina menee, että kun suurissa linjoissa on päästy
tavoitteeseen, aletaan keskittyä yhä vähäisempiin yksityiskohtiin.
Dokumentti puolestaan osoitti, että naisten asema
Hondurasissa on karmea, vastakkaista äärilaitaa kolumnin kuvaamalle
feminismille. Ohjelmatietojen mukaan Honduras kuuluu naisten kannalta maailman
vaarallisimpiin (sotaa käymättömiin) maihin.
Muuhun tulokseen ei voi tullakaan, jos peräti 95–97 %
naisiin kohdistuvista rikoksista jää rankaisematta tai niistä saa vain lievän
rangaistuksen. Kyse ei ole mistään pikkurikoksista vaan tapoista ja murhista.
Ohjelmaa tehdessään Dooley saa tietää, että 4 kuukauden sisällä on tehty 865.
naismurha. Se on 16. murha hänen lyhyen käyntinsä aikana.
Järkyttävälle ilmiölle onkin annettu nimitys femicide, joka mukailee tappoa tai
murhaa merkitsevää homicide-termiä. (Mirror 26.10.2015)
Marraskuussa 2014 tällaisen teon uhriksi joutuivat myös
silloinen Miss Honduras ja hänen sisarensa. Syynä oli mustasukkaisuus, kuten monissa
vastaavissa tapauksissa. Sisaren poikaystävä teki rikoksensa juhlissa, mutta silminnäkijät
vaikenivat pelastaakseen oman nahkansa.
Väkivallasta hengissä selvinneelle mutta molemmat jalkansa osittain
menettäneelle naiselle ei myöskään annettu suuria toiveita rikoksen tehneen miehensä
tuomitsemisesta. Uhrien tilannetta pahentaa usein se, ettei heillä ole varaa palkata
kunnon asianajajaa.
Dooley vieraili vankilassa, jossa mies toisensa perään
julisti syyttömyyttään – heidän mielestään nainen itse, siis uhri, oli syypää tapahtuneeseen.
Asiallista tai ei tutkivalle toimittajalle, kolmikymppinen
Dooley ei ohjelman lopussa pysty pidättelemään kyyneliä. Miltä tuntuisi asua
maassa, jossa nainen herää joka aamu peläten joutuvansa
raiskauksen, murhan tai muun väkivallan uhriksi?
