Maailma on täynnä sanoja. Aina ei tule ajatelleeksi, että kaikkia ei tarvita kaikkialla, vaan niitä käytetään tarpeen mukaan.
Otetaan vaikka lumi, tuo katoava luonnonvara. Peter Høeg on antanut romaanissaan Lumen taju (1992) päähenkilölleen, tanskalais-grönlantilaiselle Smilla Jaspersenille kyvyn erottaa lumen
lukuisat eri ilmentymät. Kirjan lukemisesta on jo kauan, joten lainaan kirjaa
arvioineen Clive Sinclairiin sanoja:
”During the course of the novel we are introduced to so many of these native
terms that, by its end, we are able to distinguish between qanik (big flakes)
and apuhiniq (frozen drifts).” (Independent 9.10.1993)
Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä (9.3.2017) käsiteltiin
lyhyesti kysymystä Miksi tunnemme
kateutta saavutuksista. Jutussa kerrottiin, että hollannin kielessä
kateudesta voi käyttää kahta eri sanaa sen mukaan, tarkoitetaanko hyvänsuopaa
vai pahansuopaa kateutta.
Siinä missä pahansuopa kateus toivoo kurjia oltavia menestyjälle,
hyvänsuopa kateus kannustaa kadehtijaa kohentamaan omaa elämäänsä.
Helmikuussa Fem-kanavalla esitettiin saksalainen dokumentti Ghostland (2016). Namibiassa käyneet
saksalaiset kutsuivat busmanniheimon jäseniä vastavierailulle tutustumaan
Eurooppaan. Kun autiomaassa asuvat
metsästäjä-keräilijät siirtyivät Saksan, Italian ja Tanskan kaupunkeihin,
yhteiset sanat olivat varmasti hakusessa. Miten voi kuvata asioita, joita ei
ole ennen nähnyt ja kokenut?
Busmannille tornin huippu on paikka, "jossa tuuli elää”. Rauhaa
ja hiljaisuutta arvostavan heimon elämässä kiireellä
ei ole sijaa, mutta viimeistään tällä matkalla vieraat oppivat sanan ja sen
merkityksen. Niin usein he sitä käyttivät kuvatessaan täkäläisten ihmisten elämänhyörinää.
Euroopassa
juostaan koko ajan sinne tänne ja halutaan jatkuvasti jotain, ”yhtenä päivänä
yhtä, toisena toista”. Vaikka vierailusta osattiin nauttia, loppupäätelmä
kuitenkin oli, että kummallinen maailma sairastuttaa. Kukaan ei jäänyt
ikävöimään suurkaupunkeja vaan kotiin oli onnellista palata. Tosin elannon
vuoksi turisteja viihdyttämään.
Toisessa, Teemalla joulukuussa esitetyssä dokumentissa Human kameralle puhui elämästään iso
joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa. Heihin kuulunut Australian alkuasukas
kertoi, ettei aboriginaalien kielessä ennen ollut sanoja please ja thanks. Hänen mukaansa niitä ei tarvittu, koska jakaminen kuului niin luonnollisena
osana heidän kulttuuriinsa.
• • •
Sanojen virrassa niiden mieli unohtuu.
Martti Lindqvist
