Kirjan (tai elokuvan) saamat ylistävät arviot ovat tekijälle
mannaa. Muihin ne voivat vaikuttaa myös päinvastoin. Lukijana (tai katsojana)
usein tavalla tai toisella pettyy liian suuriin ennakko-odotuksiin. Olihan se
hyvä, mutta oliko niin hyvä? Pettymyksiltä
kenties säästyisi välttämällä arvioita.
Onneksi uutuuskirjan saamat kehut ennättää monesti melkein
unohtaa siihen mennessä, kun sen saa kirjastosta. Siinä vaiheessa muistaa enää,
että tästä teoksesta on puhuttu.
Suosin kirjastoa, koska se kirjatarjonnallaan antaa
mahdollisuuden lukuisiin toissijaisiin kokemuksiin, jotka muuten jäisivät
kokematta. Valintaperusteeksi käy mikä vain ulkoasusta aiheeseen. Pätkälukemista
karttaville kirjan paksuus merkitsee pitkää lukunautintoa, joitakin se taas hirvittää.
Joku valitsee kirjan kauniin kannen takia ajatellen, että sisällönkin täytyy siksi
olla ilo silmälle ja mielelle. Tekijän nimi on monelle takuu teoksen
laadusta, toisia kiinnostavat vain tietokirjat faktoineen.
Vaikka usein tulee poimittua kirja Näitä suosittelemme
-hyllystä, myös silloin jokin oma sisäinen vaikutin ohjaa valintaa. Aina ilahduttaa, jos tekstistä nousee vaikka vain yksi mieltä inspiroiva lause.
Tove Jansson on jälleen
ajankohtainen, ja vuonna 1972 ilmestyneestä Kesäkirjasta (WSOY) on otettu 2 000
kappaleen uusi painos. Esimerkiksi ohuista kirjoista tai saarielämästä pitävä
voisi valita sen.
Saaressa kesäänsä viettävät pikkutyttö Sophia, isoäiti sekä tytön isä. Enimmäkseen isä työskentelee ja nuorin ja vanhin
pitävät seuraa toisilleen. Välillä sattuu myös ristiriitoja. Silloin isän
rakastamasta vanhasta, kankeasta huovasta tehdystä kotitakista tulee isoäitiä
ymmärtäväisempi kuuntelija.
”Sinä kesänä, jolloin Sophialle tuli uusi uhmaikä, oli
sateiset ja kylmät ilmat ja kovin vaivalloista olla onneton taivasalla. Siksi
Sophia haki yksinäisyytensä ullakolta. Hän meni pahvilaatikkoon istumaan ja
katseli kotitakkia, hän lausui kamalia ja musertavia asioita ja kotitakin oli
hyvin vaikea sanoa vastaan."
Täydellisen lauseen
kuolema. Valitsin kyseisen kirjan (Like 2016) kirjastosta ainoastaan nimen perusteella,
sillä sen virolainen tekijä Rein
Raudista ei ole ennestään tuttu. Toisaalta tarpeeksi hyvä syy jättää kirja
lukematta olisi pelkästään ruma, neuvostoajan ankeutta huokuva etukansi. Nimen
ohella kiinnosti tietää, mihin viittaa takakannen sitaatti ”Kaikki tiesivät
siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa
Joutsenlampea…”.
Sen sijaan englantilaisen Chris Cleaven romaania Sodassa
ja rakkaudessa (Gummerus 2016) en todellakaan valinnut nimen takia, vaan hänen
aiemman teoksensa Little Been tarinan
vuoksi. Sen perusteella uusi kirja antaisi enemmän kuin hömpältä kuulostava nimensä antaa ymmärtää.
Kirjassa eletään sota-aikaa pääasiassa 1940-luvun alun Lontoossa.
Tarinassa mainitaan vain ohimennen ulkomailla haavoittunut
sotilas, joka lähetetään kotimatkalle lentokonekuljetuksessa. ”Postisäkkien
suloisessa säkkikankaan hajussa hän ymmärsi kuolevansa, ja häntä ilahdutti
ajatella, että hänen seuranaan oli niin paljon kotiin matkaavia lempeitä
sanoja.” Romaani kannatti lukea ihan vain tämän virkkeen takia.
Toisinaan on kiinnostavaa lukea jonkun toisen suuresta
intohimosta, kuten esimerkiksi Rakkaudesta
polkupyörään (Atena 2012). Kirjoittajalla Robert Pennillä oli jo erilaisia pyöriä vaikka toisille jakaa,
mutta hänen oli saatava täydellinen.
Mittatilaustyönä tehtyjä pyörän osia kootessaan hän matkasi Italiaan, Saksaan,
Britanniaan ja aina Yhdysvaltoihin asti. Täydellisen esineen tavoittelu vaati
täydellistä paneutumista. Ja hieman rahallista satsausta.
Sukulaista miellytti Jörn Donnerin kirja Miksi
olen (Otava 1998), niinpä se pääsi lukulistalle. Siihen aikaan, kun vielä kirjoitettiin käsin oikeita
kirjeitä, 14-vuotiaskin saattoi lähestyä toisaalla olevaa äitiään näin: ”Sää ja
minä voimme erinomaisesti, sää voisi ehkä olla vähän parempi, mutta minä
tuskin. – Miten te itse voitte kiinnostaisi minua mutta toivon joka tapauksessa
että hyvinvointinne on runsasta.”
Ja niin edelleen.
