Sekunnin murto-osa omi kaikki oikeudet itselleen

Puhutaan vain muutamista vuosikymmenistä, kun puhutaan maapallon ilmaston ja siten tulevaisuuden pelastumisesta. Elämä on lähellä tuhoutumistaan, kun sitä yhä laajemmin uhkaa kärventyminen hengiltä, joutuminen nousevan veden alle tai huuhtoutuminen pois rankkasateen mukana. Luonnonvoimat näyttävät keskinäisellä sopimuksella nousseen yhteiseen rintamaan. Myös maapallon sisin tuntuu kuin purkavan raivoaan – tai murhettaan.

Nykyajasta katsoen vaikkapa sata vuotta vaikuttaa pitkältä ajalta, mutta jospa hieman suhteutetaan.

Kuvitellaan kuten Richard Powers romaanissaan Ikipuut (2021), että planeetta syntyy keskiyöllä ja kiertää rataansa kaksitoista tuntia.

Elämää alkaa ilmaantua vasta kolmannella tai neljännellä tunnilla, sekin pitkään hyvin alkeellista. Kahdeksannen tunnin paikkeilla yksisoluiset kasvit ja eläimet erkaantuvat, ja monisoluiset syntyvät hämärän laskeuduttua. Elämä ryömii vedestä maalle. Jossain vaiheessa viimeisen tunnin aikana tulevat tietoiset olennot.

− − Anatomialtaan nykyisen kaltainen ihminen tulee kuvaan mukaan neljä sekuntia ennen keskiyötä. Laji tekee ensimmäiset luolamaalaukset kolme sekuntia myöhemmin. Ja yhdessä sekunnin tuhannesosassa se ratkaisee DNA:n arvoituksen ja alkaa jopa kartoittaa elämän puuta.

Keskiyöllä sama laji käyttää suurinta osaa planeetasta oman hyvinvointinsa ja ravinnonsaantinsa turvaamiseen. Siinä vaiheessa elämän puulle tapahtuu taas jotain. Sen mammuttimainen runko alkaa horjua.

Älyllään muista lajeista erottautuva ja sillä ylpeilevä ihminen on siis elänyt maapallolla vain joitakin sekunteja sen 12 tunnin olemassaolon aikana, ja nyt hän on jo tässä: peläten odottamassa eri lajien, myös omansa, häviämistä.

Mikä tahansa vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja kasvanut tai rakennettu voidaan tuhota hetkessä, helposti.

Ajatellaan esimerkiksi suppealla alueella Yhdysvaltain länsirannikolla kasvavaa jättiläispunapuuta. Se lähtee kasvamaan noin kaurahiutaleen kokoisesta siemenestä, ja jos hyvin käy, kasvu jatkuu jopa 2 000 vuotta. Latva kurottaa silloin 100 metrin korkeuteen.*

Mielettöminkään tuhotyö ei kuitenkaan estä nykyihmistä toteuttamasta mielihalujaan. Alle puolessa tunnissa hän saa kaadettua puun, jonka jo hänen hyvin kaukaiset esi-isänsä ovat saattaneet kunnioittaen kiertää matkallaan jostakin jonnekin.

Ja jos ei kaada, tekee sen tyven läpi alikulun autonsa ajettavaksi.

Powersin romaanihenkilö oivaltaa välähdyksenomaisesti, että puut ja ihmiset sotivat keskenään maasta, vedestä ja ilmasta, ja kuulee lehtien havinaa selvemmin, kumpi osapuoli häviää voittaessaan.

Älylliseltä, poliittiselta, käytännölliseltä ja emotionaaliselta näkökannalta katsoen vain ihmisillä on merkitystä; heillä on aina viimeinen sana. Kasvun täytyy jatkua. Se ei saa edes hidastua. Paikallaan polkeminen tulee niin kalliiksi, ettei ihmiskunnalla ole varaa siihen.

 

 

* Suomessa on kaksi yli 100-metristä rakennusta.

Oppia mikä kaikki?

Kalle ei puhunut mitään; hän ei voinut puhua. Jokin hänessä oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan taakse päin. Suolapatsaaksi hän ei muuttunut, mutta tuskin on muuta niin vaikuttavaa vetoomusta ihmisen hyvään tahtoon kuin pikku poika, joka hengittämättä, haurain kasvoin ja totisin, totisin silmin vain on ja odottaa. Sitten pieni leuka värähti, vavahtivat hennot olkapäät – ja niin murtui pato. Kalle itki kuin sellainen lapsi, joka huutaa äitiä pimenevässä metsässä. (Lauri Viita: Moreeni)

Kahdeksanvuotiaan omaatuntoa oli raskaasti painanut yritys salata äidiltä koulupäivän kulku. Juoruileva naapuri oli kuitenkin jo mölö huulessa ennättänyt kertoa, että oli nähnyt pojan hampparien joukossa tappelemassa, vaikka olisi pitänyt olla koulussa. Tiukasti mutta silti lempeästi äiti johdatteli poikansa tunnustamaan, oliko tämä ollut luvatta poissa. Ennen sitä heidän keskustelunsa kiersi ja kaarsi kuin verkkainen spiraali kiverintä mutkaansa kohti.

Lopulta samaan esiliinaan kuivattiin niin äidin kuin pojan kyyneleet.

Kukapa ei olisi joskus tieten tai tahtomattaan ajautunut elämässään sivuraiteelle?

Oli eräskin tyttö, hieman Kallea vanhempi, kouluaamuisin kamarin ikkunan ääressä seuraamassa, milloin linja-auto putkahtaisi näkyviin kauimmaisen mäennyppylän takaa. Silloin ennätti juuri ajoissa rientää ulos ja tien laitaan pysäkille.

Eräänä aamuna tapahtui kamalia: yhtäkkiä linja-auto ajoikin jo lähintä mäkeä ylös, eikä tytöllä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä siihen kyytiin.

Tiivis tuijotus oli sillä kertaa herpaantunut. Sen sijaan katse oli ensin nopeasti silmäillen, sitten vaivihkaa yhä keskittyneemmin suuntautunut edellispäivänä tulleeseen Aku Ankkaan. ”Ehdin vielä tämän”, tyttö vakuutteli itselleen, muttei sittenkään ehtinyt.

Tunnollisen koululaisen mieleen ei ollut koskaan tullut lintsata. Nyt se tilanne tuli nolosti eteen yllättäen ja pyytämättä − aamulla kulkevista kahdesta linja-autovuorosta jälkimmäinen oli juuri mennyt. Äidin sijasta kotona sattui olemaan isä, joka tyytyi vain toteamaan asian, jota ei voinut mitenkään peitellä. Kouluun ei enää sinä päivänä omin keinoin päässyt. Myöhästymisestä ja sen syystä ei enempää puhuttu.

Kallen tavoin huonoa omaatuntoa poti tyttökin. Hän taisi yrittää hyvittää repsahduksensa siivoamalla, ettei itse (mutta tahattomasti) aiheutettu kotiin jääminen näyttäisi pelkältä joutenololta.

Ei ollut Wilmaa, ei vanhempainiltoja, tuskin edes yhteydenpitoa kodin ja koulun välillä. Ehkä poissaolovihko, jossa jompikumpi vanhempi allekirjoituksellaan vahvisti lapsensa poissaolon syyn? Jollain tapaa asia tietenkin piti saada opettajalle tiedoksi.

Tarina ei kerro, ilmoitettiinko syyksi kuume, mahatauti vai myöhästyminen linja-autosta Aku Ankan lukemisen takia.

Silloinen tyttö ei näet millään pysty kaikkea muistamaan.