Sekunnin murto-osa omi kaikki oikeudet itselleen

Puhutaan vain muutamista vuosikymmenistä, kun puhutaan maapallon ilmaston ja siten tulevaisuuden pelastumisesta. Elämä on lähellä tuhoutumistaan, kun sitä yhä laajemmin uhkaa kärventyminen hengiltä, joutuminen nousevan veden alle tai huuhtoutuminen pois rankkasateen mukana. Luonnonvoimat näyttävät keskinäisellä sopimuksella nousseen yhteiseen rintamaan. Myös maapallon sisin tuntuu kuin purkavan raivoaan – tai murhettaan.

Nykyajasta katsoen vaikkapa sata vuotta vaikuttaa pitkältä ajalta, mutta jospa hieman suhteutetaan.

Kuvitellaan kuten Richard Powers romaanissaan Ikipuut (2021), että planeetta syntyy keskiyöllä ja kiertää rataansa kaksitoista tuntia.

Elämää alkaa ilmaantua vasta kolmannella tai neljännellä tunnilla, sekin pitkään hyvin alkeellista. Kahdeksannen tunnin paikkeilla yksisoluiset kasvit ja eläimet erkaantuvat, ja monisoluiset syntyvät hämärän laskeuduttua. Elämä ryömii vedestä maalle. Jossain vaiheessa viimeisen tunnin aikana tulevat tietoiset olennot.

− − Anatomialtaan nykyisen kaltainen ihminen tulee kuvaan mukaan neljä sekuntia ennen keskiyötä. Laji tekee ensimmäiset luolamaalaukset kolme sekuntia myöhemmin. Ja yhdessä sekunnin tuhannesosassa se ratkaisee DNA:n arvoituksen ja alkaa jopa kartoittaa elämän puuta.

Keskiyöllä sama laji käyttää suurinta osaa planeetasta oman hyvinvointinsa ja ravinnonsaantinsa turvaamiseen. Siinä vaiheessa elämän puulle tapahtuu taas jotain. Sen mammuttimainen runko alkaa horjua.

Älyllään muista lajeista erottautuva ja sillä ylpeilevä ihminen on siis elänyt maapallolla vain joitakin sekunteja sen 12 tunnin olemassaolon aikana, ja nyt hän on jo tässä: peläten odottamassa eri lajien, myös omansa, häviämistä.

Mikä tahansa vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja kasvanut tai rakennettu voidaan tuhota hetkessä, helposti.

Ajatellaan esimerkiksi suppealla alueella Yhdysvaltain länsirannikolla kasvavaa jättiläispunapuuta. Se lähtee kasvamaan noin kaurahiutaleen kokoisesta siemenestä, ja jos hyvin käy, kasvu jatkuu jopa 2 000 vuotta. Latva kurottaa silloin 100 metrin korkeuteen.*

Mielettöminkään tuhotyö ei kuitenkaan estä nykyihmistä toteuttamasta mielihalujaan. Alle puolessa tunnissa hän saa kaadettua puun, jonka jo hänen hyvin kaukaiset esi-isänsä ovat saattaneet kunnioittaen kiertää matkallaan jostakin jonnekin.

Ja jos ei kaada, tekee sen tyven läpi alikulun autonsa ajettavaksi.

Powersin romaanihenkilö oivaltaa välähdyksenomaisesti, että puut ja ihmiset sotivat keskenään maasta, vedestä ja ilmasta, ja kuulee lehtien havinaa selvemmin, kumpi osapuoli häviää voittaessaan.

Älylliseltä, poliittiselta, käytännölliseltä ja emotionaaliselta näkökannalta katsoen vain ihmisillä on merkitystä; heillä on aina viimeinen sana. Kasvun täytyy jatkua. Se ei saa edes hidastua. Paikallaan polkeminen tulee niin kalliiksi, ettei ihmiskunnalla ole varaa siihen.

 

 

* Suomessa on kaksi yli 100-metristä rakennusta.

Muuan viikonloppu

Menneestä viikonlopusta jäi mieleen ainakin neljä uutta asiaa: Opin uuden sanan ja sen merkityksen käytännössä. Näin luovasti toteutetun safarihatun. Sain tietää, että myös virallinen asiakirja voi koskettaa sielua. Tiedän, missä olin, kun maa joutui myllerrykseen.

Muutama sukulainen ja minä. Edessämme oli myllätyn näköinen, joidenkin hehtaarien kokoinen maa-alue, josta kohosi säännöllisen välein matalia kekoja. Klonk siellä, klonk täällä. Tasaisesti toistuvaa ääntä piti punainen pottiputki, jonka avulla kuusentaimi toisensa jälkeen sujahti putken tekemiin koloihin, kun etenimme yhdeltä keolta seuraavalle.

Muistin brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon ja hänen ensimmäisen metsänistutushankkeensa. Puuntaimista vain kaksi viidesosaa jaksoi lähteä kasvamaan karussa maaperässä. Luulen, että istuttamillani taimilla on suomalaisessa maaperässä paremmat mahdollisuudet, vaikka osa niistäkin varmaan näivettyy alkuunsa. Ajatus juurtuvista, kasvavista puista, siitä, että minunkin kädenjälkeni jää niin konkreettisesti elämään, tuntuu jotenkin järisyttävältä. 

Istuttamisen ajan aurinko piileskeli pilvien takana, mikä oli sinänsä miellyttävä seikka. Isäntäväen joskus (taas yhdeltä sukulaiselta) saama mallikappale pikkuruisella aurinkokennolla toimivasta ”tuuletushatusta” jäi kuitenkin hyödyntämättä. Hatun sisäpuolella oli tyhjä tila myös paristolle. Huvittunut hymyni hyytyi, kun ennen poislähtöä aurinko näyttäytyi ja hatun toimivuus tuli oikeasti testattua: otsan kohdalla ollut ratas alkoi vinhasti pyöriä. 

Yksi metsäläisistä oli äskettäin saanut uuden passin. Häntä ilahdutti viranomaistahon tapa omalta osaltaan juhlistaa Suomen juhlavuotta: Passin etukannen sisäpuolelta voi lukea muutaman osuvasti valitun säkeen Eino Leinolta: Oi oppi ottakaatte joutsenista / Ne lähtee syksyin, palaa keväisin / On meidän rannoillamme rauhallista / Ja turvaisa on rinne tunturin. 

Passin sivuilla kuvataan suomalaista luontoa. Mutta miksi sivuja on niin paljon, jos niitä ei (juuri) missään enää leimata? 

Kun istutusrupeaman päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin päin, radiouutiset saivat koko joukon hyrähtämään epäuskoisesti. Siitä se myllerrys sitten lähti.

Puuksi sinun pitää jälleen tuleman

Lähestyvät Rio de Janeiron kesäolympialaiset tuovat Brasilian televisioon tavalla tai toisella jo nyt. Muun muassa toukokuun kolmena lauantaina Yle esittää luontodokumentteja maasta, jossa on maailman monimuotoisin luonto. Värikkyys ja eksoottisuus tulevatkin siitä aina ensimmäisenä mieleen. Tosin Amazonin sademetsän hakkuiden jäljiltä tämä mielikuva on jo muuttumassa hieman karummaksi.

Värikylläisen luonnon vastapainoksi brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon mustavalkoiset kuvat vievät katsojan aivan toisiin ihmeellisiin maailmoihin. Nyt 72-vuotias Salgado, alun perin taloustieteilijä, alkoi kuvata 29-vuotiaana Afrikan-matkojensa innoittamana. Mustavalkoisuus on kiintoisa valinta kahden niin värikkään elämäntavan tuntijalle, mutta ehkä tehty osittain juuri siksi?

Salgadoa on dokumentaristina verrattu alan suuriin, muun muassa Henri Cartier-Bressoniin. ”Salgado is not just a great photographer. He may well be the last great photographer – at least in the classic, humane tradition, working in black and white, telling profound truths”, kirjoittaa Jonathan Jones The Guardian -lehdessä  (18.5.2015).

Pariisissa pitkään asunut Salgado on tehnyt kolme monivuotista kuvausprojektia eri puolilla maailmaa: Workers (julkaistu kirjana 1993) ja Migrations (2000), joiden teemana ovat ihmiset ja heidän kamppailunsa muuttuvissa elinoloissa. Kolmas, Genesis (2013), kertoo Maa-planeetasta ja vielä lähes koskemattomana säilyneestä luonnosta. Miljoonien vuosien takaa kurkottava iguaanin raaja näyttää aivan siltä kuin se olisi syntynyt taitavan hopeasepän käsissä.

Luonto tuli Salgadoa vastaan myös toisella tapaa. Hän peri vanhemmiltaan Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevan maatilan, joka ei vaikuttanut olevan kummoinenkaan lahja: lähes täysin kuivunut alue, josta hänen kasvuaikanaan 1950-luvulla vielä yli 50 prosenttia oli ollut sademetsää. Metsästä oli jäljellä enää alle puoli prosenttia. Maan kukoistuskautena lajistoltaan monimuotoisempi oli vain Amazonin alueen luonto. Yhdellä eekkerillä kasvoi lähes yhtä monta puulajia kuin koko Yhdysvaltain itärannikolla.

Vuonna 1998 Salgado ja hänen vaimonsa Lélia perustivat ympäristöorganisaatio Instituto Terran. He halusivat herättää tilan kuolleen maaperän henkiin ja ryhtyivät istuttamaan puuntaimia. Ensimmäisessä vaiheessa kolme viidesosaa taimista kuoli, mutta 40 000 jatkoi kuitenkin kasvuaan. Nyt alueelle on istutettu jo 2 700 000 puuta. Viimeiset kuvat (aivan istutusten alussa ja 15 vuotta myöhemmin) Sebastião Salgadon esityksessä todistavat maan uudestisyntymän ihmeestä.

Myös eläimet − 30 nisäkäslajia, 168 lintulajia ja 15 matelijalajia − ovat palanneet takaisin, kertoo Lélia Salgado Instituto Terran esittelyvideolla. Tehty työ on auttanut kohentamaan paitsi luontoa myös monen tilallisen elinoloja.

Pariskunnan omistamasta alueesta tehtiin sittemmin kansallispuisto. Monet eri tahot ovat lahjoittaneet varoja rakentamiseen ja Instituto Terran järjestämään koulutukseen. Vuonna 2005 valokuvaaja itse huutokauppasi erikoisvalmisteisen Leica M7 -titaanikameransa, jolla valmistaja juhlisti M-järjestelmän 50-vuotista olemassaoloa. Laitteesta maksettiin 107 500 dollaria, mikä oli korkein hinta vuoden 1945 jälkeen valmistetusta kamerasta. Rahoilla istutettiin 30 000 puuta.

Lähteenä myös

http://www.smithsonianmag.com/arts-culture/sebastiao-salgado-forest-trees-180956620/?no-ist

                    Tämä puu ei kasva Brasiliassa vaan Suomessa.