Passin potkimat

Kioskilla asiakas oli hakemassa uutta passiaan. Vanha oli niin vanha, ettei enää kelvannut todistamaan hakijan henkilöllisyyttä. Henkilökorttia hän ei omistanut, mutta oli ajokortti, joka puolestaan ei tällaisessa tapauksessa käynyt eikä käy sen haltijasta todistamaan. Asiakas joutui lähtemään tyhjin toimin, mukanaan kuitenkin myyjän antama lomake, jolla voisi valtuuttaa jonkun toisen hakemaan oman passinsa.

Miten asia mahtoi tästä edetä?

Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.

Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.

Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?

Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus? 

Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.

Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.

Muuan viikonloppu

Menneestä viikonlopusta jäi mieleen ainakin neljä uutta asiaa: Opin uuden sanan ja sen merkityksen käytännössä. Näin luovasti toteutetun safarihatun. Sain tietää, että myös virallinen asiakirja voi koskettaa sielua. Tiedän, missä olin, kun maa joutui myllerrykseen.

Muutama sukulainen ja minä. Edessämme oli myllätyn näköinen, joidenkin hehtaarien kokoinen maa-alue, josta kohosi säännöllisen välein matalia kekoja. Klonk siellä, klonk täällä. Tasaisesti toistuvaa ääntä piti punainen pottiputki, jonka avulla kuusentaimi toisensa jälkeen sujahti putken tekemiin koloihin, kun etenimme yhdeltä keolta seuraavalle.

Muistin brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon ja hänen ensimmäisen metsänistutushankkeensa. Puuntaimista vain kaksi viidesosaa jaksoi lähteä kasvamaan karussa maaperässä. Luulen, että istuttamillani taimilla on suomalaisessa maaperässä paremmat mahdollisuudet, vaikka osa niistäkin varmaan näivettyy alkuunsa. Ajatus juurtuvista, kasvavista puista, siitä, että minunkin kädenjälkeni jää niin konkreettisesti elämään, tuntuu jotenkin järisyttävältä. 

Istuttamisen ajan aurinko piileskeli pilvien takana, mikä oli sinänsä miellyttävä seikka. Isäntäväen joskus (taas yhdeltä sukulaiselta) saama mallikappale pikkuruisella aurinkokennolla toimivasta ”tuuletushatusta” jäi kuitenkin hyödyntämättä. Hatun sisäpuolella oli tyhjä tila myös paristolle. Huvittunut hymyni hyytyi, kun ennen poislähtöä aurinko näyttäytyi ja hatun toimivuus tuli oikeasti testattua: otsan kohdalla ollut ratas alkoi vinhasti pyöriä. 

Yksi metsäläisistä oli äskettäin saanut uuden passin. Häntä ilahdutti viranomaistahon tapa omalta osaltaan juhlistaa Suomen juhlavuotta: Passin etukannen sisäpuolelta voi lukea muutaman osuvasti valitun säkeen Eino Leinolta: Oi oppi ottakaatte joutsenista / Ne lähtee syksyin, palaa keväisin / On meidän rannoillamme rauhallista / Ja turvaisa on rinne tunturin. 

Passin sivuilla kuvataan suomalaista luontoa. Mutta miksi sivuja on niin paljon, jos niitä ei (juuri) missään enää leimata? 

Kun istutusrupeaman päätyttyä lähdimme ajamaan kotiin päin, radiouutiset saivat koko joukon hyrähtämään epäuskoisesti. Siitä se myllerrys sitten lähti.