Kioskilla asiakas oli hakemassa uutta passiaan. Vanha oli
niin vanha, ettei enää kelvannut todistamaan hakijan henkilöllisyyttä.
Henkilökorttia hän ei omistanut, mutta oli ajokortti, joka puolestaan ei tällaisessa
tapauksessa käynyt eikä käy sen haltijasta todistamaan. Asiakas joutui
lähtemään tyhjin toimin, mukanaan kuitenkin myyjän antama lomake, jolla voisi
valtuuttaa jonkun toisen hakemaan oman passinsa.
Miten asia mahtoi tästä edetä?
Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.
Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.
Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?
Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus?
Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.
Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.
Miten asia mahtoi tästä edetä?
Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.
Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.
Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?
Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus?
Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.
Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.
