Leikkihätä

Sukulainen kävi teatterissa. Kesken kaiken – vai sopivasti väliajalla – pärähti soimaan palohälytin. Jotenkin hälytys arvattiin harjoitukseksi, koskapa ihmisillä ei tuntunut olevan kiirettä ulospääsyssä.

Joku olikin todennut, että nopeammin lähdetään silloin, kun näytös on päättynyt tai vasta päättymässä. Näinhän usein tapahtuu, oli tilaisuus mikä tahansa. Kaikki eivät välitä kuunnella esiintyjän kiitoksia tai katsoa elokuvan lopputekstejä. Pois on päästävä mitä kiireimmin, vaikka itse tapahtumaa olisikin jaksanut odottaa kuukausikaupalla.

En tiedä, kerrotaanko yleisökohteiden palohälytysharjoituksista joskus ennakkoon vai yritetäänkö ne pitää joka kerta yllätyksenä. Jos ihmiset ottavat hälytyksen aina vain leikkinä, tositilanteessa ei välttämättä osatakaan reagoida tarpeeksi nopeasti. 

Harjoituksessa saadaan tietoa hälyttimien toimintakunnosta mutta melko vähän siitä, miten erilaiset yleisötilat toimivat paniikin synnyttämässä kaaoksessa, kun ihmiset ryntäilevät suin päin etsiessään pelastautumistietä. Aika harva kykenee pysymään kylmäpäisenä savusumussa liekkien jo loimottaessa ympärillä.

Toisaalta, myös liian todentuntuisesta harjoituksesta voisi seurata jotain vakavaa, josta jonkun olisi otettava vastuu.

Ruvettaisiinko laululle

Ääriviivoiltaan muodokas mutta kuitenkin sutjakka Suomi sopii mitä parhaiten käsityön aiheeksi. Hyvä esimerkki on askartelulehti Ihanan numerossa 1/2017. Lankkupohjalle taiteiltu taulu on tehty kieputtelemalla lankaa maan rajoja myötäilevien naulojen ympäri ja pitkin poikin rajojen sisälle jäävää aluetta. Valkoisella langalla ristikoitua taustaa koristaa sininen sydän, jonka tekijä voi sijoittaa vaikka oman kotiseutunsa kohdalle.

Sydän johdattaa mieleen vanhat maakuntalaulut. Menneelle maailmalle tavataan naureskella, mutta on hienoa, että laulut on nostettu jälleen esiin esimerkiksi yhteislaulutilaisuuksissa. Niistä on myös alettu tehdä modernisoituja versioita. Maakuntalaulut voivat saada liikuttumaan tai jäädä pyörimään päähän siinä missä päivän hittikin. Taannoin harmitti, että laulajaiset unohtuivat käymättä, vaan olisiko siitä laulamisesta mitään tullutkaan. 

Syntymäpaikka kun on sydän Suomen, / siis sitä suottako kiittelisin? Keski-Suomen maakuntalaulussa, jonka uusversio kuulostaa viehättävän helkkyvältä, sydämen sijainnin perusteena on maantieteellinen asema. Suomi-neidon näkökulmasta se tosin on tipahtanut kapean uuman alapuolelle. Sydämen paikasta kisaa myös Uusimaa, sillä sikäläistenkin mielestä tääll’ on Suomen pää ja sydän, into hehkuvin. Kilpailusta viis, tärkeintä on, että syke ei sammu.

Suomi-neito mielletään ulkoiselta olemukseltaan naiseksi, jonka kuva tiivistyy Hämäläisten laulussa: kuin Hämeen valkotukkainen, / tuo sinisilmä neitonen / on rusoposkinen. (Sivumennen sanoen kuvaukseen sopii hämmästyttävän moni suomalainen entinen ja nykyinen edustusurheilija.)

Maakuntalauluista huokuu tietenkin kiintymys kotipaikkaan, eihän niitä muuten olisi valittu omaa aluetta edustamaan. Luonto järvineen, metsineen ja korpineen on ykkösasia kaikissa. Joskus elämä on silkkaa suloisuutta, toisinaan kiperääkin koettelemusta. Taival lie hankala – olkoon vaan! Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan! Samanlaista taistelutahtoa kuin äskeisessä Kainuun Nälkämaan laulussa peräänkuulutetaan myös Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan laulussa eli Vaasan marssissa: Pois unteluus ja hervakkuus! / Niin onnehen maan pohjoisen / vie kunto, työ sen poikien.

Suurin osa kotiseutulauluista on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä ja viisi 1800-luvulla. Vanhimmista vanhin on Savolaisen laulu vuodelta 1852. Tuohon aikaan sanailtiin muun muassa näin: Me emme liioin kerskuko, / sanomme kumminkin: / Muu Suomi ellös ilkkuko, / jos meill' on hoikka kukkaro, / jos köyhiks' keksittiin. Eipä ole muulla Suomella aihetta ilkkuun tänäkään päivänä – hoikka kukkaro löytyy yhdestä jos toisestakin taskusta.   

Muistot koulun laulukokeista ja -numerosta haluaisi unohtaa, ja helpotus oli suuri, kun musiikkitunnit loppuivat kokonaan. Kaikesta huolimatta hyvät laulumuistot ovat jääneet vahvoina elämään.

Mitä jos kaikki olisi pelkkää sumutusta

Jos joku vielä kuvittelee, että ylenpalttisesti hehkutettu digitalisaatio tuo pelkkää onnea ja helppoutta elämään, hän voi joutua katkerasti pettymään kuvitelmiinsa. Kääntöpuoli on jo näyttänyt kasvonsa eri tavoin: Jonkun yksityisyys on mennyttä, kun henkilöys (ja vaikkapa rahat) on varastettu. Valeprofiileja ja -uutisia on levitetty, ja näin on tuhottu tai yritetty tuhota jonkun toisen elämä. Monenlaisia yksittäisiä tapauksia, jotka tapahtuvat jollekin toiselle.

Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.

Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.

Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”

Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”

Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään? 

Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.

 Kuvan otti ystäväni Sirpa.