Vaihtelu virkistää

Parissakymmenissä ihminen saattaa ajatella elämänsä vasta kunnolla alkavan, mutta puhelin on siinä iässä ikivanha. Silti, kuten moni ikihonka, nuoruutensa päivät kauas taakse jättänyt laitekin voi vielä sinnitellä.

Jos on käyttänyt vain älypuhelinta, ei tiedä sitä edeltäneistä kännyköistä ja niiden akun kestävyydestä mitään. Nykyajan moninaisista ominaisuuksistaan huolimatta (vai juuri siksi?) älypuhelinta voi kuuleman mukaan joutua lataamaan jopa päivittäin. Ikivanha on saanut uuden, alkuperäisen valmistajan akun varmasti ainakin kerran. Toinen kerta on mahdollinen, kenties todennäköinen, mutta siitä ei ole mitään muistikuvaa.

Lopulta nykyisen akun virran määrää merkitsevä vihreä hupeni viiden päivän kuluessa − enimmäkseen itsekseen − enää vain ohueksi siivuksi (ei prosentteja). Puhelimella on aina ollut varsin vähän käyttöä, lähinnä se on toiminut kirjoitettujen viestien välineenä. Edes lankapuhelimen aikaan kuulokkeen päässä roikkuminen ei innostanut rupattelemaan. Ikivanhan voi sitä kaipaamatta unohtaa takin taskuun vaikka päiväksi.  

Koska kaikki välttämätön digiasiointi ja usein muukin asioidenhoito hoituu tietokoneella, uuden puhelimen hankkiminen ei ole ollut tarpeellista. Hyvä keino välttyä yleisesti tunnistetulta ja tunnustetulta riippuvuudelta on välttää sen aiheuttajaa. Tosin yhteiskunta sovelluskehittäjistä mainostajiin ja päättäjiin kyllä tekee kaikkensa, ettei se onnistuisi.

On huomattava, että niin suurta, absoluuttista valtaa tuskin millään älypuhelimella on, että se saisi automaattisesti jokaisen kiinnostumaan asioista, sisällöistä tai käyttötavoista, joista hän ei ole koskaan ennenkään ollut kiinnostunut tai joita ei pidä elämäntavalleen tarpeellisina. Ajatuskin, että antaisi puhelimen tehdä itsestään ihmiselämän tärkeimmän asian, jota ilman ei voi olla koskaan eikä missään, keskipisteen, joka ohjailisi, toteuttaisi ja hallitsisi liki kaikkia mahdollisia toimintoja, on yksinkertaisesti vastenmielinen.

Joten: Käyttötottumusten pysyttyä samoina oli vielä kerran kokeiltava tuttua vaihtoehtoa. Ikivanhaan sopivia akkuja oli kuin olikin yhä saatavilla. Myyjä tosin ei tällä kertaa maininnut enää mitään akun alkuperäisyydestä.  

Uusi akku osoittautui heti surkeaksi. Pitkistä latauksista huolimatta puhelin jo kolmen päivän kuluttua inahti: Lisää virtaa! Kun sama vain toistui, oli selvää, että akku oli joko vanhentunut tai huono kopio.

Koska viisi päivää on sentään enemmän kuin kolme, kelvoton sai melko pian antaa paikkansa takaisin vanhalle. Aivan yllättäen vanha olikin kovin virkistynyt lyhyellä lepolomallaan! Viikko latauksesta vihreä virta ei ollut vähentynyt lainkaan. Vasta tasan kahden viikon jälkeen entisenlaisella käytöllä puhelin oli ladattava uudelleen. Yli kaksi kuukautta vaihdon jälkeen akku on edelleen pysynyt uusissa voimissaan.

Näyttäisi käyneen kuin takavuosien pikku-uutisen kadoksissa olleelle: Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena. Aika puolestaan näyttää, kuinka pitkään pienen virkistysloman vaikutus kestää.

Antaa mennä kun on alamäki

Koulutuksen ja hyvinvointivaltion mallimaana tunnettu Suomi kuulostaa nykyään olevan kovin heikoilla. Koululaiset eivät enää pärjää opinnoissaan eivätkä kansainvälisissä mittauksissa kuten ennen. Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa. Hyvinvointivaltiossa on pulaa sairaanhoitajista, kun he eivät enää ole jaksaneet motivoitua pelkän sanallisen arvostuksen varassa.

Kaikki tuntuu olevan kiinni rahasta − tai sen puutteesta − silloin, kun etsitään syitä ja ratkaisuja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM:n) katsauksen mukaan suomalaislasten Pisa-tulokset lähtivät laskuun vuoden 2006 jälkeen. Mahdollisiksi syiksi arvellaan koulutuksen rahoituksen vähenemistä ja sosioekonomisten erojen kasvua. (Helsingin Sanomat 13.1.2023)

Samassa HS:n artikkelissa asiantuntijat lisäävät listaan opettajapulan ja opettajien kadonneen motivaation sekä oppilaiden koulupahoinvoinnin, ahdistuneisuuden ja uupumuksen. Yksi asiantuntija on peräti sitä mieltä, ettei vähentynyt kirjojen lukeminen eivätkä älylaitteet ole vaikuttaneet Pisa-tuloksiin.

Koulutustaso ja oppimistulokset saadaan puolestaan nousemaan opetusalan ammattijärjestö OAJ:n mukaan seuraavin keinoin: tarvitaan toimiva erityis- ja tukiopetus, myös toisen asteen oppilaitoksiin, laadukas varhaiskasvatus, perusopetuksen määrän lisäys sekä korkeakoulupaikkojen lisäys. Sanoissa toimiva, laadukas ja lisäys kuuluu toden totta setelien kahinaa. (Yle 13.1.2023)

Ilmeisesti syystä, että Suomi koulutuksen ja hyvinvointivaltion maineensa hiipuessa pitää vielä lujasti kiinni teknologiaosaamisestaan, tätä ei suurin surminkaan haluta kritisoida (kuten ei myöskään jostain syystä suositun autourheilun ilmastovaikutuksia). Kaiken opetuksen läpäisevässä teknologiahehkutuksessa ei haluta nähdä mitään väärää tai kielteistä. Jo potalla istuvalle pikkulapselle lyödään ruutu käteen viihdykkeeksi, ja siitä jatketaan aina siihen asti, että kotona olevaa vanhusta ”hoidetaan” etänä ruudun välityksellä. Tajutonta elämää.

Vaikka erityisesti sosiaalisen median käyttäjät saattavat toisinaan varsin ponnettomasti huolestua älylaitteidensa aiheuttamasta riippuvuudesta, huoli jää lyhytaikaiseksi. Opetussuunnitelmien laatijat eivät ilmeisesti näe laitteiden käytössä kerta kaikkiaan minkäänlaisia haittoja − opettajat sentään joskus. Mitä tiiviimmin teknologiaa saa kytkettyä oppiaineisiin, sen parempi, tunnutaan yleisesti ajateltavan.

Miksei teknologiakeskeinen opetus voi olla yhtä hyvin syynä koulupahoinvointiin, ahdistukseen ja uupumukseen kuin mikä muu seikka tahansa? Pidetäänkö itsestään selvänä, että se kiinnostaa kaikkia tai että kaikki pystyvät sen avulla oppimaan paremmin?

Dokumentissa Memory Games muistikilpailuihin osallistuvat kehittivät muistiaan eri tekniikoin. Joku opetteli kymmeniä piin desimaaleja ulkoa. Onko siinä sitten mieltä − tavallisesti riittänee hyvin muistaa niistä kaksi: 3,14.

Toisaalta ulkoa opettelun avulla muisti voi paremmin. Nykyään se voi monella entistä huonommin: miten monesti onkaan tullut todistettua, että ensimmäisenä tartutaan puhelimeen tarkistamaan jotain tietoa sen sijaan, että hetken aikaa yritettäisiin etsiä vastausta muistista.

Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka, liikunta… uhanalaisia taitoja kaikki. Kaikkeen tuntuu käyvän klikkailu verkossa: joidenkin mielestä lukeminen tarkoittaa otsikoiden silmäilyä, ja löydetyn materiaalin kopioiminen ja emojien valitseminen edustaa kirjoittamista. Pelkkä varpaiden heiluttelu puolestaan riittänee liikunnaksi tavallisen terveelle teinille. Mistäköhän liikkumattomuus mahtaa johtua?

Alituiseen ruudun ääressä istuvan teinin väsymys siirtyy jopa hänen koulureppuunsa, jolle on oltava oma paikka täydessä bussissa.

Jokaisena aikakautena kasvuikäiset ovat käyneet läpi murrosikään ja kuhunkin aikakauteen liittyvät omat ahdistuksensa ja epävarmuutensa. Nykyään ilmeisesti nuoruudesta kärsitään vähintään tuplasti. Mistäköhän johtuu? Jatkuvasti puhutaan muun muassa siitä, miten nuoret kipuilevat sosiaalisen median aiheuttamien ulkonäköpaineiden kanssa. Kai se nyt uuvuttaa, jos tuntitolkulla seilaa verkossa vertailemassa itseään muihin.

Jos nuori sitten tarvitsee apua mielenterveysongelmiin, mistäpä muualta sitä tarjotaan kuin verkon sovelluksesta. Ehkä moni kaipaisi enemmän läsnä olevaa ammattiauttajaa ja konkreettista kosketusta.

Yhtäa lailla kuin henkilöstö ja laatu maksavat rahaa, niin maksaa myös jatkuvasti uudistuva teknologia. Välillä sekään ei toimi tai sitä käytetään väärin, myös koulussa.

Kielellisesti teknologia on tunkeutunut oman alueensa ulkopuolelle toisinaan jopa hilpeyttä herättävällä tavalla. Erityisen suosittua näyttää olevan käyttöjärjestelmistä tuttu versiointi 2.0 varsinkin erilaisten hankkeiden nimeämisessä:) Työ 2.0, Ikäruoka 2.0, Yhteiskunta 2.0 -selvitys ja Kampus 2.0 Oulussa. Erään otsikon mukaan Kylmä sota 2.0 on täällä (HS).

Koska teknologia siis on ottanut ihmisen paikan yhteiskunnassa ja ratkaisee omin voimin kaikki ongelmamme, pitäisikö OAJ:n ehdotukset kääntää aivan päälaelleen: olisiko aika koulutuksen ja siihen liittyvän tuen lisäyksen vaatimusten sijaan luopua yleisestä oppivelvollisuudesta kokonaan. Onhan tässä tapauksessa aivan turhaa potkia tutkainta vastaan.

 

Hanhenrintaa vai lampaanpaistia

Kaikilla on oma en tykkää -asialistansa. Siitä, että joku ei pidä samoista asioista kuin joku toinen, saadaan aikaan monta turhaa kiistaa. Samoin tehdään monta väärää tulkintaa, kun tätä yksinkertaista asiaa ei ymmärretä tai hyväksytä. Mutta kun on vain ”pakko” päästä sanomaan.

Sen, että joku ei pidä jostakin, ei pitäisi oikopäätä merkitä väärässä olemista, suvaitsemattomuutta, allergiaa tai ”vanhuudenvaivaa”. Tai vihaamista. Pitäminen ja rakastaminen ovat vahvuudeltaan eri luokkaa, niin ovat myös ei-pitäminen ja vihaaminen.

(Tosin joku voi rakastaa vaikka auton ovia, ihmisen kuorta, sellerinjuurta tai kevätaamuja. Tai kuten suomalaiset nyttemmin lehtien palstoilla saattavat tunnustaa: rakastaa voi jopa mansikoita tai kävelemistä.)

Ihmisestä saatetaan tehdä ”vihaaja” vain yhden kommentin perusteella. Erityisen helppoa vaikuttaa olevan jonkun leimaaminen lasten- tai eläintenvihaajaksi, vaikka usein kyse ei ole lapsesta tai eläimestä sinänsä. Esimerkiksi konsertissa lapsen itku häiritsee monia siinä missä puhelimen soittoäänikin. Kai itku tavallaan häiritsee myös lapsen huoltajaa, koska hänen pitää konsertin sijasta keskittyä itkevän hyssyttelyyn.

Käyn mielelläni kahviloissa, mutta en halua juoda maksamaani kahvia eläintarhassa. Se ei silti tee minusta eläintenvihaajaa, oli kyse sitten kissoista, koirista tai vaikka jäniksistä. Pidän kissoista, mutta en erityisemmin pidä juuri ulkoa tulleen katin tepastelusta ystävänkään ruokapöydällä.

On kuitenkin turhaa ruveta kiistelemään aiheesta, riittää, että jätän menemättä kahvilaan, joka ei miellytä. Toivon vain, että lemmikeille sallittujen paikkojen yleistyessä aina säilyy vaihtoehto meille ”vanhanaikaisen” kahvilan ystäville.

Kadulla pysäyttelevät varainkerääjät kyselevät ”kahta minuuttia” aikaani tai kiinnostustani sinänsä tärkeisiin asioihin. En pidä tällaisesta lähestymis- ja toimintatavasta, joten sivuutan heidät poikkeuksetta – samalla kadunpätkällä niin voi käydä monta kertaa. Sen voi ymmärrettävästi tulkita tylyksi välinpitämättömyydeksi.

Jonkun kai täytyy tämäntyyppisestä kontaktinotosta pitää, puolin ja toisin. Muussa tapauksessa yhdistysten ja muiden varoja keräävien tahojen soisi miettivän siirtymistä kokonaan muunlaisiin tapoihin hankkia lahjoittajia.

Kun puhutaan teknologian kehityksestä, laitteista ja sovelluksista, niiden toisissa aiheuttamaa vastahankaisuutta selitetään yleensä vanhempien ihmisten puutteellisilla taidoilla ja tiedoilla. Aivan kuin olisi itsestään selvää, että kaikki on vain käytönopettelusta kiinni tai että vähemmän innostuneesti uuteen suhtautuvat aina vain tietynikäiset.

Oppiminen auttaa ymmärtämään, mutta se ei välttämättä muuta ihmisen henkilökohtaisia mieltymyksiä. Kosketusnäytön keksijäkin saattaisi yllättyä tiedosta, että kaikki eivät pidä hipelöinnistä.

Teknologian vyöry(ttä)minen joka elämänalueelle näyttää enteilevän sitä, että ihmiselämän inhimillisyydestä halutaan pikku hiljaa päästä kokonaan eroon. (Samalla kun eläimiä yritetään kaikin tavoin inhimillistää.) Melkein huvittavaa, kuinka nyt puuhataan lisää työpaikkoja palvelualalle, kun yhteiskunnan kaikkein tärkeimmät palvelut on muutettu itsepalveluksi.

Monitoimilaitteeksi kehitetylle kännykälle ei riittänyt pikkusormi eikä edes käsi, se vei koko kehon. Voi miten kyllästyttääkään, että laite yhdistetään joka ikiseen asiaan! Lähitulevaisuudessa kännykkä kuulunee vakiovarusteena äitiyspakkaukseen – ei kuitenkaan vanhempien tarpeiksi.

Tulee mieleen borneolainen jättikokoinen iilimato, joka luontodokumentissa imaisee suuhunsa yhtä valtavan, noin 70-senttisen kastemadon. Punainen iilimato sulattelee sinistä kastematoa kuukauden. Sitten pitää taas saada lisää. Kumpi laji mahtaakaan pysyä kauemmin elossa?