Hanhenrintaa vai lampaanpaistia

Kaikilla on oma en tykkää -asialistansa. Siitä, että joku ei pidä samoista asioista kuin joku toinen, saadaan aikaan monta turhaa kiistaa. Samoin tehdään monta väärää tulkintaa, kun tätä yksinkertaista asiaa ei ymmärretä tai hyväksytä. Mutta kun on vain ”pakko” päästä sanomaan.

Sen, että joku ei pidä jostakin, ei pitäisi oikopäätä merkitä väärässä olemista, suvaitsemattomuutta, allergiaa tai ”vanhuudenvaivaa”. Tai vihaamista. Pitäminen ja rakastaminen ovat vahvuudeltaan eri luokkaa, niin ovat myös ei-pitäminen ja vihaaminen.

(Tosin joku voi rakastaa vaikka auton ovia, ihmisen kuorta, sellerinjuurta tai kevätaamuja. Tai kuten suomalaiset nyttemmin lehtien palstoilla saattavat tunnustaa: rakastaa voi jopa mansikoita tai kävelemistä.)

Ihmisestä saatetaan tehdä ”vihaaja” vain yhden kommentin perusteella. Erityisen helppoa vaikuttaa olevan jonkun leimaaminen lasten- tai eläintenvihaajaksi, vaikka usein kyse ei ole lapsesta tai eläimestä sinänsä. Esimerkiksi konsertissa lapsen itku häiritsee monia siinä missä puhelimen soittoäänikin. Kai itku tavallaan häiritsee myös lapsen huoltajaa, koska hänen pitää konsertin sijasta keskittyä itkevän hyssyttelyyn.

Käyn mielelläni kahviloissa, mutta en halua juoda maksamaani kahvia eläintarhassa. Se ei silti tee minusta eläintenvihaajaa, oli kyse sitten kissoista, koirista tai vaikka jäniksistä. Pidän kissoista, mutta en erityisemmin pidä juuri ulkoa tulleen katin tepastelusta ystävänkään ruokapöydällä.

On kuitenkin turhaa ruveta kiistelemään aiheesta, riittää, että jätän menemättä kahvilaan, joka ei miellytä. Toivon vain, että lemmikeille sallittujen paikkojen yleistyessä aina säilyy vaihtoehto meille ”vanhanaikaisen” kahvilan ystäville.

Kadulla pysäyttelevät varainkerääjät kyselevät ”kahta minuuttia” aikaani tai kiinnostustani sinänsä tärkeisiin asioihin. En pidä tällaisesta lähestymis- ja toimintatavasta, joten sivuutan heidät poikkeuksetta – samalla kadunpätkällä niin voi käydä monta kertaa. Sen voi ymmärrettävästi tulkita tylyksi välinpitämättömyydeksi.

Jonkun kai täytyy tämäntyyppisestä kontaktinotosta pitää, puolin ja toisin. Muussa tapauksessa yhdistysten ja muiden varoja keräävien tahojen soisi miettivän siirtymistä kokonaan muunlaisiin tapoihin hankkia lahjoittajia.

Kun puhutaan teknologian kehityksestä, laitteista ja sovelluksista, niiden toisissa aiheuttamaa vastahankaisuutta selitetään yleensä vanhempien ihmisten puutteellisilla taidoilla ja tiedoilla. Aivan kuin olisi itsestään selvää, että kaikki on vain käytönopettelusta kiinni tai että vähemmän innostuneesti uuteen suhtautuvat aina vain tietynikäiset.

Oppiminen auttaa ymmärtämään, mutta se ei välttämättä muuta ihmisen henkilökohtaisia mieltymyksiä. Kosketusnäytön keksijäkin saattaisi yllättyä tiedosta, että kaikki eivät pidä hipelöinnistä.

Teknologian vyöry(ttä)minen joka elämänalueelle näyttää enteilevän sitä, että ihmiselämän inhimillisyydestä halutaan pikku hiljaa päästä kokonaan eroon. (Samalla kun eläimiä yritetään kaikin tavoin inhimillistää.) Melkein huvittavaa, kuinka nyt puuhataan lisää työpaikkoja palvelualalle, kun yhteiskunnan kaikkein tärkeimmät palvelut on muutettu itsepalveluksi.

Monitoimilaitteeksi kehitetylle kännykälle ei riittänyt pikkusormi eikä edes käsi, se vei koko kehon. Voi miten kyllästyttääkään, että laite yhdistetään joka ikiseen asiaan! Lähitulevaisuudessa kännykkä kuulunee vakiovarusteena äitiyspakkaukseen – ei kuitenkaan vanhempien tarpeiksi.

Tulee mieleen borneolainen jättikokoinen iilimato, joka luontodokumentissa imaisee suuhunsa yhtä valtavan, noin 70-senttisen kastemadon. Punainen iilimato sulattelee sinistä kastematoa kuukauden. Sitten pitää taas saada lisää. Kumpi laji mahtaakaan pysyä kauemmin elossa?