Vaikuttava kolmen suora

Alkuvuosi tarjosi harvinaisen kolmen suoran hienoja valokuvanäyttelyitä samaan aikaan: jo päättyneet Pentti Sammallahden ja Hannes Heikuran laajat näyttelyt sekä yhä esillä olevan Dorothea Langen kuvia esittelevän suppeamman näyttelyn.

Kussakin näyttelyssä kuvia piti katsoa eri etäisyydeltä: Sammallahden pienikokoiset kuvat vaativat lähelle menemistä, Langen keskikokoiset askelia taaksepäin, ja Heikuran kuvat muistuttivat jo isokokoisia tauluja. Kuten aina, nytkin merkittävintä oli kuvien herättämät tunteet ja ajatukset, ei niiden kaiken kattava analysointi. Ääneen lausutut sanat ovat ikään kuin lampeen heitetty kivi, joka rikkoo pinnan ja samalla tunnelman.

Niin Sammallahti (1950−) kuin Heikura (1958−2015) on palkittu työstään monin tavoin. Mainittakoon vain, että Sammallahti on saanut muun muassa Valokuvataiteen valtionpalkinnon viidesti. Heikura puolestaan valittiin niin ikään viidesti Vuoden lehtikuvaajaksi, ja hänen kuviaan on palkittu sekä Vuoden uutiskuvana että Vuoden lehtikuvana.

Sen sijaan yhdysvaltalainen Lange (1895−1965) ei elinaikanaan vaikuta saaneen vastaavanlaista tunnustusta (esimerkiksi englanninkielisessä Wikipediassa ei mainintaa). Julkisuuteen hänet nostivat valokuvat 1930-luvun suuressa lamassa sinnitelleistä ihmisistä. (Sanavalinnan kaksimerkityksisyyteen viitannut edesmennyt amerikkalaistuttu tosin oli sitä mieltä, että The Great Depression wasn’t so great.) Vaikka tunnetuin Langen kuvista siirtolaisäiti lapsineen (Migrant Mother) oli olevinaan ennestään tuttu, näyttelyssä tarkempi katsominen toi esiin naisen sylissä piilevän yllätyksen.

Lange kuitenkin luultavasti ehti aavistaa jotain siitä arvostuksesta, jota hänen valokuvansa myöhemmin ovat herättäneet: englanninkielisen Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen naispuolinen valokuvaaja, jonka yksityisnäyttely avattiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 1966. Lange kuoli vain kolme kuukautta ennen näyttelyn avautumista. Sittemmin häntä on muistettu kunniagallerioissa ja jopa muutamassa seinämaalauksessa.

Taiteen näkökulma ei kuitenkaan merkinnyt Langelle paljoakaan, vaan hän halusi ensisijaisesti kuviensa vaikuttavan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen (MoMa).

Kaikkien kolmen kuvia katsoessa on myönnettävä, ettei mustavalkoinen näkemys aina ole huono asia. Pääasiassa Sammallahtea ja Langea yhdistävät mustavalkokuvat harmaansävyineen eivät vaikuttaisi läheskään yhtä hyvin värillisinä. Tämänkaltainen ”värittömyys” korostaa erinomaisesti varsinkin Langen ihmiskuvausta. Se ei myöskään vähennä yhtään Sammallahden tallentamien tilanteiden humoristisuutta.

Erakoksi tunnustautuneen Heikuran tuotantoon kuuluvia mustanpuhuvia kuvia katsoessa voi tuntua erikoiselta, että juuri hän oli sitä mieltä, ettei kaikki ole pelkkää synkkyyttä. ”Toivo on se, mitä etsin.” Hänen tekstinsä Dark Zone ­‑kokoelman esittelyssä vuodelta 2009 kuulostaa aivan siltä kuin se olisi kirjoitettu tänä päivänä.

Koska valitettavasti aikamme on sellainen, että ”kaikki löytyy netistä”, yhdessäkään näistä kolmesta näyttelystä ei ollut tarjolla mukaan ostettavia kuvamuistoja, siis kortteja. Netti ei kuitenkaan ole seinälle nostettava sisustustavara eikä siten korvaa aitoa postikorttia. Olisi ollut hienoa voida muistaa, ilahduttaa tai lohduttaa myös jotakuta toista jollain tilanteeseen sopivalla kuvakortilla, jonka voi panna pysyvästi esille mihin haluaa.

Kielihuomioita

Sanoisiko suomea äidinkielenään puhuva paikalta poistuessaan Minä pitää mennä? On ymmärrettävää, jos sen kuulee kieltä vasta opettelevan suusta, muuten kielitajun luulisi ohjaavan oikeaan muotoon: Minun pitää mennä.

Pitää kuuluu samaan välttämättömyyttä (nesessiivisyyttä) ilmaisevien verbien joukkoon kuin täytyy, tulee, on pakko, on välttämätöntä, on määrä, on oltava. Tällaisten verbien tekijää, kokijaa tai muuta sellaista tarkoittava subjekti on yleiskielessä tavallisesti n-loppuinen eli genetiivisijainen.

Persoonapronominin taivuttaminen genetiivimuotoon sujuu useimmilta vielä luonnostaan. Sen sijaan niin puhutussa kuin kirjoitetussa kielessä näyttää  tapahtuvan murreperäisen nominatiivimuodon vallankaappaus, joka ei Kotimaisten kielten keskuksen mukaan kuitenkaan ole yleiskielen suositusten mukainen. Nominatiivin käyttö näissä tapauksissa on siitä huolimatta levinnyt rikkaruohon tavoin, ja eri viestimistä voi ilman tarkoituksellista seurantaakin lähes päivittäin havaita ilmiöstä esimerkkejä. Ohessa vain muutama poiminta:

Veneen lukot ja vakuutukset pitää olla kunnossa.

Laatu täytyy olla kohdallaan.

Päivähoitopaikka pitää löytyä läheltä kotia (otsikko)

Tunne pitää välittyä yleisölle.

 

Onko tässä siis tapahtumassa perustavanlaatuinen ja jo peruuttamaton muutos niin suomen kielen rakenteessa kuin myös suomalaisten kielitajussa?

● ● ●

Toinen, vain puhuttua kieltä koskeva huomio liittyy sanojen painotukseen. Suomen kielessähän sanan − myös moniosaisen yhdyssanan − pääpaino on tavallisesti ensimmäisellä tavulla. Jostain kumman syystä moni eri alan julkinen esiintyjä säätiedotuksista viihteen kautta urheiluun on alkanut painottaa sanojen loppuja. Jos esimerkiksi kaksi junatyyppiä on erotettava toisistaan, silloin pikaJUNA ei todellakaan ole se oikea painotustapa.

Yhtä ärsyttävää kuin luonnottomalta kuulostava äänteellinen painotus on puhujan tapa painottaa sanomistaan halkomalla jatkuvasti ilmaa käsillään. Paitsi että kumpikin vie huomion sanottavan sisällöstä, äärimmillään varsinkin elehdintä voi näyttää suorastaan koomiselta. Eräänkin kerran ruotsinkielisessä uutislähetyksessä toimittaja ja studiovieras keskustelivat jostain aiheesta pitkään ja käsien perusteella erittäin kiivaasti. Mutta jos yleisesti käytetyllä eleellä on jokin merkitys viittomakielessä, keskustelussa päinvastoin toistettiinkin koko ajan samaa asiaa.

Pakko vaihtaa kanavaa.

● ● ●

Puhutun kielen puolelle asettuu kolmaskin, hiihtourheilukausina toistuvasti esiin putkahtava ja hämmennystä herättävä arvoitus. Onko siihen olemassakaan yhtä oikeaa vastausta vai sittenkin kaksi? Miten oikein pitää tulkita tilanteet, joissa sveitsiläinen ampumahiihtäjä Lena Häcki-Groß ääntyy suomalaisten suussa vuoroin Häkki, vuoroin Hekki? Tai kun norjalaista maastohiihtäjää Johannes Klæboa (usein myös Kläbo) kutsutaan vaihtelevasti sekä nimellä Klääbu että Kleebu? 

Kahdenlainen ääntämystapa saa miettimään, ovatko hiihdon selostaja ja kommentaattorina toimiva lajiasiantuntija keskenään sopineet, että käytä sinä toista, niin minä käytän toista. Vaihteluhan virkistää. Yksiselitteisyys tuntuisi kuulijan kannalta silti kaikin puolin mukavammalta. Onhan kyse sentään ihmisen sukunimestä.