Soihdunkantajien vapaavuosi

 

Kuten lähes kaiken muunkin toiminnan maapallolla tänä vuonna koronapandemia sotki myös kansakuntien kokoontumisen yhteen olympiatulen katveeseen. Aiemmin vain maailmansodat ovat olleet tarpeeksi painava syy peruuttaa neljän vuoden välein järjestettävät olympialaiset. Keskeyttämisen syyksi taas ei riittänyt edes terrorismi ja kymmenen urheilijan sekä yhden poliisin kuolema, kuten tapahtui vuoden 1972 kesäolympialaisissa Münchenissä Saksan liittotasavallassa.

Tähän saakka kisat on aina niiden historiassa järjestetty parillisina vuosina, nyt tasaiseen järjestykseen on tulossa ikävä poikkeama, mikäli kisat todella toteutuvat ensi kesänä Tokiossa.

Siihen nähden, millainen voimainponnistus olympialaiset ovat niitä seuraavalle yleisölle, tuntuu uskomattomalta, että vuodesta 1924 vuoteen 1992 sekä kesä- että talviolympialaiset järjestettiin samana vuonna. Sittemmin katsojat armahdettiinkin niin, että alettiin vuorotella: seuraavat talvikisat järjestettiin 1994 ja kesäkisat 1996, aina neljän vuoden välein.

Hauskasti erikoinen olympiatapaus on itsenäisen Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen kultamitali. Sata vuotta sitten tuo Antwerpenin kesäolympialaisten mitali voitettiin talvilajissa, kun Ludowika ja Walter Jakobsson luistelivat pariluistelun ykkösiksi.

Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1924 Chamonix’ssa Ranskassa samainen aviopari edustikin Suomea jo talvikisoissa. Tosin päätös nimittää menestyksekäs talvilajien viikko talviolympialaisiksi tehtiin vasta jälkikäteen.

Kun talviolympialaiset muutaman vuoden kuluttua viettävät satavuotisjuhliaan, ilmasto ympäri maailmaa on tällä menolla entisestään lämmennyt. Talvikisojen kohtaloksi koituukin ennemmin tai myöhemmin kesäkisoja aiemmin päättyvä elinkaari: talvi tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli.

Olympialaisten erikoisuuksiin ovat kuuluneet myös vuosina 1912–1948 kisojen yhteydessä järjestetyt taidekilpailut lajeinaan arkkitehtuuri, kirjallisuus, kuvanveisto, maalaustaide ja musiikki. Kilpailevien töiden tuli olla urheilun innoittamia. Siis niin kuin urheiluhalli ja Urheiluhullu?

Taidelajit ovat tietyllä tapaa saaneet uuden muodon yhä näyttävämmissä mutta samalla runsaudessaan väsyttävissä avajais- ja päättäjäisseremonioissa. Tärkein, olympiatulen sytyttäminen, joutuu katsojan tavoin aina odottamaan vuoroaan. Sytyttäjän henkilöyttä jännittävämpää on se, miten sytyttäminen tapahtuu. Mielestäni muistettavimpiin kuuluu jousiampujan ampuma nuoli kohteeseen. 

Tehtäköön miten tahansa, kunhan ei sytytetä kännykällä.

Millaisia olisivat yksinvaltiaiden onnenpäivät?

 

Jos maailman maiden johtajat yhtäkkiä saisivat kaiken vallan itselleen, mitä mahtaisi tapahtua? Kun saisi hallita kaikkea ja päättää kaikesta pelkäämättä, että kansa tai oikeuslaitos puuttuvat asiaan. Lakien säätäminen sekä niiden ja tuomioiden toimeenpano eivät tuottaisi ongelmia, sillä jokaisella nykyisellä valtiojohtajalla on omat (osin korruptoituneet) kannattajansa.

Uneksivatkohan kansojen ylipäälliköt tällaisesta iltaisin unta odotellessaan?

Vaikka ajatus kuulostaa melkein naurettavalta, niin nauru lienee kaukana tälläkin hetkellä monessa maassa. Niiden kansalaiset ovat joko kertaheitolla tai hivutellen joutuneet yhä selvemmin johtajansa vallanhalun kuristusotteeseen.

Ajatusleikkiä todellisesta laajamittaisesta vallan haltuunotosta onneksi jarruttaa se, että demokratia ei katoa hetkessä muulloin kuin suorissa vallankaappauksissa. ”Rapautuminen alkaa usein vallanpitäjien puheista ja sitten teoista, jotka horjuttavat riippumattoman median ja vaalijärjestelmän uskottavuutta sekä asettavat sitten niille rajoituksia”, sanoo Varieties of Democracy -instituutin (V-Dem-instituutin) apulaisprofessori Seraphine Maerz. (Helsingin Sanomat 18.10.2020)

Mutta otetaan leikki leikkinä: Jos siis saisi tehdä mitä vain ja miten vain, millä tavoin iso joukko yksinvaltaisia hallitsijoita ryhtyisi valtaansa toteuttamaan? Muodostaisivatko he keskinäisen vertaisryhmäklikin, vai alkaisiko heti maiden välinen voimainmittelö? Mikäli hamuaa pelkkää valtaa, sitä ei tietenkään halua jakaa kenenkään kanssa. Yksinvaltaan tottumattomat johtajat sen sijaan saattaisivat joutua vaikeaan valintatilanteeseen: syödäkö seurassa vai tulla itse syödyksi.

Ehkä joku näkisi älykkäimmäksi kaikesta huolimatta tehdä yhteistyötä. Kun tajuaa, ettei aivan kaikkea haluamaansa kuitenkaan voi saada, vaan jakamalla voisi sittenkin päästä paremmille apajille. Alettaisiinko silloin jakaa naapurivaltoja, kenties erikseen maita ja ihmisiä? Sulle, mulle, sulle, mulle, mulle vielä kaupanpäällisiksi.

Millainen kansalaisten vapauksien ja tekemisten valvonta riittäisi yksinvaltiaalle? Kamerat, poliisipartiot, ihon alle upotettavat mikrosirut? Lisää vankiloita ja keskitysleirejä? Entä muuta?

Laajentumispyrkimyksissä sotaretket kauemmas maailmalle, kuten Aleksanteri Suuren 300-luvun eaa. ja sitä myöhemmät laajalle levittyneet valloitusretket, lienevät historiaa. Nykyään ajan ja vaivan säästämiseksi painettaisiin vain nappia: toisen maan infrastruktuurin tai koko maapallon voi kätevästi tuhota yhdellä sormella.

Tehtäisiin niin tai näin, vallanpitäjien ilo todennäköisesti jäisi lyhyeksi. Loppu tulisi tavalla tai toisella. Jos täysi tuho ei käykään, niin varmaa on, että alistetut eivät alistu loputtomiin.

Noahin arkki

 

Vaikka hän ei koskaan lähtisi ghetosta, hän tietää, että ghetto ei ole koko maailma. Vaikka tämä olisi ainoa saavutukseni, olen tehnyt tarpeeksi. (Patricia Nombuyiselo Noah)

Patricia Noah on kuin yhdistelmä Yhdysvaltain tämänvuotisista varapresidenttiehdokkaista: syvästi uskossa, mutta silti rohkeasti oman tiensä apartheidin paineessa valinnut zhosa. Hän kasvatti myös lapsensa niin kuin mitään rajoituksia ei olisi sille, mihin tämä voisi mennä tai mitä tehdä. Siitäkin huolimatta, että muut ihmiset pitivät häntä hulluna ja ihmettelivät. Miksi opettaa mustalle lapselle valkoisten ihmisten juttuja, kun tämä ei koskaan tule lähtemään ghetosta?

Lapsi, nyt 36-vuotias Trevor Noah, on tehnyt huimaavan loikan apartheid-ajan Etelä-Afrikasta USA:n sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon (Time-lehden valinta 2018).

Äidin mielestä Etelä-Afrikassa oli tärkeintä oppia ensin englannin kieli, koska se avasi ovet moneen suuntaan. Toisaalta Noah oppi äitinsä esimerkistä, että kieli määrittelee ihmisen muiden silmissä jopa voimakkaammin kuin ihonväri. Hän opetteli puhumaan myös afrikaansia, xhosaa, zulua, tswanaa ja saksaa, koska näki niiden vaikutuksen monenlaisissa tilanteissa.

Minusta tuli kameleontti. Värini ei vaihtunut, mutta pystyin muuttamaan ihmisten käsitystä väristäni. Jos joku puhui minulle zulua, vastasin zuluksi. Jos joku puhui minulle tswanaa, vastasin hänelle tswanaksi. En ehkä näyttänyt samalta kuin he, mutta jos puhuin kuin he, olin yksi heistä.

Yleensä kuka tahansa oman kielialueensa ulkopuolella ilahtuu automaattisesti kuullessaan jonkun puhuvan samaa kieltä. Vaikka ulkoinen olemus harhauttaisi luulemaan, ettei toinen kuitenkaan ymmärrä, hän voi yllättää. Noahin se jopa pelasti uhkaavista tilanteista, koska yhteinen kieli loi myös niissä tilanteissa heti yhdyssiteen hänen ja uhkaajien välille.

Noah on sveitsiläisen isän ja eteläafrikkalaisen äidin lapsi eli kuten hän sanoo: isä oli valkosuklaa, äiti tumma suklaa ja hän itse maitosuklaa. Apartheidin mukaan hän oli laiton lapsi, koska eri etnisten ryhmien välisiä suhteita ei sallittu. Elämä ei mustana, ei valkoisena vaan keskiarvona, värillisenä, kävi kovin yksinäiseksi, sillä omaa ryhmää oli aina vaikea löytää. Siitä huolimatta hänen lapsuuttaan ei voi pitää muuna kuin värikkäänä.

Tiukimpien rajoitusten aikaan Noah ei voinut käydä edes puistossa kummankaan vanhempansa seurassa, mukana piti olla ”esiliina”. Myös Sowetossa piti piilotella, koska se oli vain mustille tarkoitettu asuinalue. Leikit muiden lasten kanssa saivat jäädä, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet tulivat tuttaviksi.

Vuonna 2011 Noah muutti Yhdysvaltoihin, maahan, jossa 1900-luvun alkupuolella vallitsi yhden pisaran sääntö: ihminen luokiteltiin mustaksi, mikäli yksikin esivanhempi sukupolvia taaksepäin oli musta.

Viime vuodet omaa showʼtaan The Daily Show with Trevor Noah juontanut Noah olikin yksin olemisen konkari, kun maa koronan takia pantiin karanteeniin. Show on siitä pitäen jatkunut etänä, ja Noahin afro on jo hyvällä alulla.

Time valitsi hänet sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon jo pari vuotta sitten. Viime keväästä, jolloin sattumalta eksyin showʼn pariin, hän on ohjelmassaan eri asiantuntijoiden avustuksella valistanut amerikkalaisia koronasta ja sen vaaroista. Sittemmin puheenaiheisiin tulivat tietenkin Black Lives Matter ja tietenkin kansalaisten kannustaminen äänestämään presidentinvaaleissa. Oletettavasti nykyisen presidentin kausi on kuulunut vakioaiheisiin alusta pitäen.

 

Lähteenä myös Trevor Noahin elämäkerrallinen kirja Laiton Lapsi (suom. 2020).