Pieni suuri teko

Ajatukset palasivat viime vuoden maaliskuuhun ja Italian pohjoisosasta näytettyihin uutiskuviin. Uuden tuhoisan viruksen sairastuttamista ihmisistä harvempi päätyi sairaalahoidosta kotiin. Sen sijaan ruumisarkkurivistöt kasvoivat päivä päivältä.

Kuten ihmisluontoon kuuluu, ongelmaan alettiin siinä paikassa etsiä ratkaisua: tutkijat eri puolilla maailmaa ryhtyivät kilvan kehittämään virukseen tepsivää rokotetta. Virusta ei juuri muilla keinoin pystytty nujertamaan. Ennätysvauhtia käyttöön otetut rokotteet ovat jo auttaneet ja vähentäneet esimerkiksi annoksensa ottaneiden sairaalahoidon tarvetta.

Rokotetta vastustavat perustelevat kieltäytymistään ihmisoikeuksiin ja vapauteen vedoten. Olisi kiinnostavaa tietää, ketä he syyttävät tehottomasta hoidosta, jos itse vielä sairastuvat vakavasti. Pandemia onkin osaltaan vahvistanut itsekeskeistä tapaamme ajatella, että meillä on vain oikeuksia. Kuka velvollisuuksia edes muistaa?

Miten eräs kuuluisa lausahdus menikään: Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi − kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Jotenkin näin vastavalittu presidentti John F. Kennedy puhui kansalle virkaanastujaisissaan vuonna 1961.

Suomessa ja muualla on etuoikeus saada kansalaiselle ilmaiset koronarokotukset. Niiden ottaminen on samalla kertaa sekä pieni että suuri asia. Olen omalta osaltani tehnyt vähäisen velvollisuuteni maani hyväksi, mutta sen merkitys kokonaiskuvassa kasvaa yksittäistä tekoa paljon laajemmaksi.

On täysin mahdotonta ajatella, että viruksen ilmaantuessa olisi toimettomina jääty seuraamaan sen leviämistä. Mutta silti: entä jos mitään ei olisi tehty? Millaisessa tilanteessa oltaisiin nyt?

Koskaan et muuttua saa?

Tänään kuumuuden pehmentäessä päätä mieli miettii sitä, kuinka vaikeaa on muuttaa tapaansa ajatella. Tehtävää riittää itse kullakin. Sen, kuinka paljon, ovat tuoneet nähtäville kuluneet puolitoista vuotta: korona-aikana niin puheenaiheet kuin sosiaalisten tapaamisten piiri on useimmilla käynyt tavallista pienemmäksi.

Tänä päivänä on sattumoisin myös Ranskan kansallispäivä. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen suuren vallankumouksen tiivistys sanontaan vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jotka ovat yhä ja aina ajankohtaisia uutisaiheita mutta myös tavoiteltavia arvoja.

Omaan pieneen piiriini kuuluu itseäni vanhempia siskoja. Tavatessa on käyty keskusteluja tai oikeammin vain yritetty käydä. Usein on sanottu samat asiat kuin niin monesti ennenkin melkein samoin sanoin. Kuunnellessani huomaan, etteivät mielipiteet vaikuta muuttuneen, vaan jotkin ovat pysyneet suorastaan ällistyttävän vanhakantaisina: Miehen kuuluu elättää perhe, koska hän saa yleensä parempaa palkkaa. Miehelle ei todellakaan sovi pitkä tukka. Naisen, jolla on lapsia, ei pitäisi tehdä työtä, johon kuuluu matkustelua ympäri maailmaa eli paljon poissaoloa kotoa. Nimeltä mainitsemattomassa puolueessa on parhaiten koulutetut ihmiset (ei perusteluja!). ”Ne toiset” ovat syypäitä siihen tai tuohon asiaan.

Samaisessa seurueessa kotimaan politiikantekoa ja -tekijöitä arvioidaan usein pelkästään henkilökohtaisten mieltymysten tai lööppijulkisuuden pohjalta, ei niinkään tietojen pohjalta. Jos itse on vanhempaa sukupolvea, nuoruus ja naiseus eivät hevin mene läpi. Siksi kai kiveen hakattu tapa ajatella ei onnistu muuttamaan mielipiteitä muissakaan tasa-arvoon liittyvissä asioissa.

Vain koronan torjuntatoimien noudattamisesta on oltu yksimielisiä. Kukaan ei ole lähtenyt paikkoihin, joissa kokoontuu rajoituksia enemmän ihmisiä, eikä kukaan aio matkustella muille maille luultavasti pitkään aikaan. Urheilua muuten seuraavat siskot ovat arvostelleet kisoihin matkustaneita riskinottajia. Viime kesänä joukkoja keränneet Black Lives Matter -mielenosoitukset Yhdysvalloissa saivat jotkut suorastaan kiihdyksiin niiden erittäin huonon ajankohdan vuoksi. Varmasti niinkin, mutta tuhansien muiden mielestä George Floydin tapauksessa oli tartuttava hetkeen.

Yhdenlaisen mahdollisuuden ajattelun avartamiseen on tarjonnut muun muassa Yle Teema aiheenaan Musta kesä. Kanavaa innokkaasti katsovat siskot ovat valitettavasti jättäneet väliin monta kiinnostavaa ohjelmaa.

Korona muuttaa pysyvästi ainakin joitakin konkreettisia käytänteitä, kuten siirtyminen etätöihin on jo antanut ymmärtää. Sukulaistapaamisteni perusteella koronasta ei kuitenkaan taida olla juuri apua pinttyneiden käsitysten muuttamisessa. Se on surullista, mutta vielä murheellisempaa on se, jos ei halua edes yrittää.

Vaihtumaton maisema

Ohimennen kuultu toive ihmiseltä toiselle: kunpa saisi jotain vaihtelua. Asiayhteyttä tietämättä toivoja saattoi miettiä mopin vaihtamista johonkin muuhun työvälineeseen. Hän saattoi myös edustaa kaikkia kulttuurinnälkäisiä, jotka ovat nuupahtamaisillaan hengenravinnon puutteesta.  Arvaan jälkimmäistä.

Koronavirus on iskenyt piikkinsä kaikkeen ja muuttanut monen elämän ahtaammaksi, tyhjemmäksi ja samaa toistavaksi. Toisaalta ahtaus, tyhjyys ja toistuvuus ovat saaneet huomaamaan sellaistenkin asioiden merkityksellisyyden, jotka ennen ohitettiin näkemättä.  

Tätä päivästä toiseen samanlaisena etenevää arkea ilman juhlan tuomia kohokohtia voisi symboloida japanilaisen Hiroshi Sugimoton (1948−) valokuvasarja Seascapes. Eri puolilta maailmaa otettujen, identtisiltä näyttävien valokuvien kohteena on maisema, jossa näkyy meri, taivas ja horisontti kuvan keskellä.

Aiemmin televisiossa esitetyssä Japanin taiteen historiaa käsittelevässä ohjelmasarjassa Sugimoto kertoo halunneensa kuvata jotain pysyvää ja päätyi maisemaan, jota ovat katselleet jo muinaiset ihmiset. Hänen mukaansa meri on pysynyt samanlaisena verrattuna maahan, jota on aikojen saatossa muokattu niin paljon, etteivät kivikaudella eläneet ihmiset enää tunnistaisi sitä.

Ehkäpä siksi meri (ja ylipäänsä vesimaisema) katseen kohteena tuntuu aina kiehtovan ihmismieltä. Ja samalla, kun näkee jotain, joka on aina ollut siinä, katsoo myös kauemmas, tuntemattomaan. Joku kaipaa ympäristönvaihdosta ja seikkailua, toiselle riittää tutuksi tullut. Joku haluaa purjehtia meriä, toisen sisällä meri lainehtii.

Vaikka Sugimoton mustavalkoiset kuvat saattavat ensi näkemältä vaikuttaa tylsän samanlaisilta, ne ovat silti erilaisia mitättömiltäkin tuntuvine yksityiskohtineen. Näissäkin valokuvissa tulee esiin japanilaiselle taiteelle tunnusomainen esteettisyys aivan kuten Sesshū Tōyōn (1420–1506) maalauksessa, jonka siveltimenvetoihin hienon ohjelmasarjan juontaja taidehistorioitsija James Fox myös opastaa.

Korona testaa sitä, kenen kantti kestää

 

Eri puolilla palloamme johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat nykysanonnan mukaan ”pahassa paikassa”. Kuinka saada kansalaiset kestämään koronakuria?

”Hauraat järjestelmät kaatuvat, vankat järjestelmät kykenevät vastustamaan muutosvoimia, mutta antihauraat järjestelmät hyötyvät haasteista ja ulkoisista paineista.”

Kirjassaan Kaikki menee päin helvettiä Mark Manson ottaa esiin Nassim Talebin vuonna 2011 käyttämän käsitteen antihauraus.

Nopeutunut, kehittynyt teknologia on monessa hyvä asia, mutta samalla se on ottanut ihmismielen jokseenkin täysin hallintaansa. Manson kirjoittaa: ”Kun uusista innovaatioista on tullut arkipäivää, markkinoille hyökyy aina vain lisää moderneja viihdykkeitä. Niiden vanavedessä seuraa psyykkinen hauraus.” Viihdykkeet ovat opettaneet nykyihmiset sietämään huonommin niin tylsyyttä, hitautta kuin kärsimystä. On totuttu siihen, että kaikki tieto, ajanviete ja apu ovat aina niin sanotusti käden ulottuvilla, puhelimessa.

Koronapandemian aikaan älylaitteistakaan ei enää ole kaiken pelastajaksi. Ne eivät voineet asettua ihmismielen tilalle kohtaamaan tilannetta, jota monen on sitä vaikeampi kestää, mitä kauemmin se jatkuu.

Manson toteaa, että mieli toimii samalla periaatteella kuin isot järjestelmät: Mieli voi olla hauras tai antihauras sen mukaan, miten sitä käyttää. Jos kaaoksen ja sekasorron kohdatessa yrittää ymmärtää tapahtumia, päätellä lainalaisuuksia ja koota malleja, joiden avulla pystyisi ennakoimaan tulevaa ja arvioimaan menneitä, tapahtuu ”oppimista”. Sen avulla on siis mahdollista hyötyä epäonnistumisista ja sekasorrosta.

Mutta jos kärsimystä − kuormitusta, epätietoisuutta, surua ja sekasortoa − karttaa, muuttuu hauraaksi. Kyky sietää arkisia vastoinkäymisiä hapertuu, ja elämää täytyy rajoittaa sen mukaisesti, päättelee Manson.

Varsin hyvin pyörineissä yhteiskunnissa elämään tottuneet ihmiset eivät ole koskaan kokeneet koronan kaltaisia rajoituksia ja uhkia. Silti tänäkin aikana aineelliset olot ovat yleisesti ottaen pysyneet kohtuullisina, jos niitä vertaa oloihin, joissa miljoonat ihmiset joutuvat elämään vuosikausia lähes kokonaan ilman perustarpeita, ruokaa, vettä, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä. Kun ne puuttuvat, hmisten epätoivo kohdistuu aivan muuhun kuin koronarokotteen pikaiseen saamiseen.

Mansonin mukaan kärsimyksensietokyky on vauhdilla rapautumassa monissa kulttuureissa. Sietokyvyn madaltuminen aiheuttaa ennen kaikkea entistä enemmän emotionaalista haurautta.

Yleisesti vaivaavan levottomuuden ja kärsimättömyyden Manson on havainnut myös itsessään todetessaan, ettei pysty istumaan edes ruokapöydässä ryhdikkäästi paria minuuttia kauempaa. Hänen kovin arkinen huomautuksensa on upotettu keskelle kauhistuttavan tapahtuman kuvausta. Ääripäät eivät voisi olla kauempana toisistaan.

Kesäkuussa vuonna 1963 buddhalainen munkki Thích Quảng Đức sai tarpeekseen Etelä-Vietnamin itsevaltaisen hallitsijan Ngô Đình Diệmin buddhalaisiin kohdistamasta sorrosta. Saigonissa sijaitsevan Kambodžan lähetystön edessä kahden muun munkin avustamana Đức sytytti itsensä tuleen. 

”Hän ei räväyttänyt lihastakaan. Hän ei huutanut. Hän ei hymyillyt, ei kiemurrellut, ei irvistänyt eikä edes avannut silmiään vilkaistakseen viimeisen kerran maailmaa, jonka oli päättänyt jättää taakseen.”

Manson sanoo Đứcin polttoitsemurhan olevan ääriesimerkki siitä, miten mieli voittaa aineen ja tahto vaiston. Vaikka Đứcilla oli takanaan varmasti satoja tunteja yksinäistä mietiskelyä, noin täydellistä itsehillintäkykyä on silti mahdoton käsittää.

Jollain lailla lohdulliselta tuntuu, että kännykkäkuvaajien lauman sijaan vuonna 1963 paikalle osui kameroineen vain yksi valokuvaaja, Malcolm Browne.

Soihdunkantajien vapaavuosi

 

Kuten lähes kaiken muunkin toiminnan maapallolla tänä vuonna koronapandemia sotki myös kansakuntien kokoontumisen yhteen olympiatulen katveeseen. Aiemmin vain maailmansodat ovat olleet tarpeeksi painava syy peruuttaa neljän vuoden välein järjestettävät olympialaiset. Keskeyttämisen syyksi taas ei riittänyt edes terrorismi ja kymmenen urheilijan sekä yhden poliisin kuolema, kuten tapahtui vuoden 1972 kesäolympialaisissa Münchenissä Saksan liittotasavallassa.

Tähän saakka kisat on aina niiden historiassa järjestetty parillisina vuosina, nyt tasaiseen järjestykseen on tulossa ikävä poikkeama, mikäli kisat todella toteutuvat ensi kesänä Tokiossa.

Siihen nähden, millainen voimainponnistus olympialaiset ovat niitä seuraavalle yleisölle, tuntuu uskomattomalta, että vuodesta 1924 vuoteen 1992 sekä kesä- että talviolympialaiset järjestettiin samana vuonna. Sittemmin katsojat armahdettiinkin niin, että alettiin vuorotella: seuraavat talvikisat järjestettiin 1994 ja kesäkisat 1996, aina neljän vuoden välein.

Hauskasti erikoinen olympiatapaus on itsenäisen Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen kultamitali. Sata vuotta sitten tuo Antwerpenin kesäolympialaisten mitali voitettiin talvilajissa, kun Ludowika ja Walter Jakobsson luistelivat pariluistelun ykkösiksi.

Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1924 Chamonix’ssa Ranskassa samainen aviopari edustikin Suomea jo talvikisoissa. Tosin päätös nimittää menestyksekäs talvilajien viikko talviolympialaisiksi tehtiin vasta jälkikäteen.

Kun talviolympialaiset muutaman vuoden kuluttua viettävät satavuotisjuhliaan, ilmasto ympäri maailmaa on tällä menolla entisestään lämmennyt. Talvikisojen kohtaloksi koituukin ennemmin tai myöhemmin kesäkisoja aiemmin päättyvä elinkaari: talvi tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli.

Olympialaisten erikoisuuksiin ovat kuuluneet myös vuosina 1912–1948 kisojen yhteydessä järjestetyt taidekilpailut lajeinaan arkkitehtuuri, kirjallisuus, kuvanveisto, maalaustaide ja musiikki. Kilpailevien töiden tuli olla urheilun innoittamia. Siis niin kuin urheiluhalli ja Urheiluhullu?

Taidelajit ovat tietyllä tapaa saaneet uuden muodon yhä näyttävämmissä mutta samalla runsaudessaan väsyttävissä avajais- ja päättäjäisseremonioissa. Tärkein, olympiatulen sytyttäminen, joutuu katsojan tavoin aina odottamaan vuoroaan. Sytyttäjän henkilöyttä jännittävämpää on se, miten sytyttäminen tapahtuu. Mielestäni muistettavimpiin kuuluu jousiampujan ampuma nuoli kohteeseen. 

Tehtäköön miten tahansa, kunhan ei sytytetä kännykällä.