Ajatukset palasivat viime vuoden maaliskuuhun ja Italian pohjoisosasta näytettyihin uutiskuviin. Uuden tuhoisan viruksen sairastuttamista ihmisistä harvempi päätyi sairaalahoidosta kotiin. Sen sijaan ruumisarkkurivistöt kasvoivat päivä päivältä.
Kuten ihmisluontoon kuuluu, ongelmaan alettiin siinä paikassa etsiä ratkaisua: tutkijat eri puolilla maailmaa ryhtyivät kilvan kehittämään virukseen tepsivää rokotetta. Virusta ei juuri muilla keinoin pystytty nujertamaan. Ennätysvauhtia käyttöön otetut rokotteet ovat jo auttaneet ja vähentäneet esimerkiksi annoksensa ottaneiden sairaalahoidon tarvetta.
Rokotetta vastustavat perustelevat kieltäytymistään ihmisoikeuksiin ja vapauteen vedoten. Olisi kiinnostavaa tietää, ketä he syyttävät tehottomasta hoidosta, jos itse vielä sairastuvat vakavasti. Pandemia onkin osaltaan vahvistanut itsekeskeistä tapaamme ajatella, että meillä on vain oikeuksia. Kuka velvollisuuksia edes muistaa?
Miten eräs kuuluisa lausahdus menikään: Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi − kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Jotenkin näin vastavalittu presidentti John F. Kennedy puhui kansalle virkaanastujaisissaan vuonna 1961.
Suomessa ja muualla on etuoikeus saada kansalaiselle ilmaiset koronarokotukset. Niiden ottaminen on samalla kertaa sekä pieni että suuri asia. Olen omalta osaltani tehnyt vähäisen velvollisuuteni maani hyväksi, mutta sen merkitys kokonaiskuvassa kasvaa yksittäistä tekoa paljon laajemmaksi.
On täysin mahdotonta ajatella, että viruksen ilmaantuessa olisi toimettomina jääty seuraamaan sen leviämistä. Mutta silti: entä jos mitään ei olisi tehty? Millaisessa tilanteessa oltaisiin nyt?
