Eri puolilla palloamme johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat nykysanonnan mukaan ”pahassa paikassa”. Kuinka saada kansalaiset kestämään koronakuria?
”Hauraat järjestelmät kaatuvat, vankat järjestelmät kykenevät vastustamaan muutosvoimia, mutta antihauraat järjestelmät hyötyvät haasteista ja ulkoisista paineista.”
Kirjassaan Kaikki menee päin helvettiä Mark Manson ottaa esiin Nassim Talebin vuonna 2011 käyttämän käsitteen antihauraus.
Nopeutunut, kehittynyt teknologia on monessa hyvä asia, mutta samalla se on ottanut ihmismielen jokseenkin täysin hallintaansa. Manson kirjoittaa: ”Kun uusista innovaatioista on tullut arkipäivää, markkinoille hyökyy aina vain lisää moderneja viihdykkeitä. Niiden vanavedessä seuraa psyykkinen hauraus.” Viihdykkeet ovat opettaneet nykyihmiset sietämään huonommin niin tylsyyttä, hitautta kuin kärsimystä. On totuttu siihen, että kaikki tieto, ajanviete ja apu ovat aina niin sanotusti käden ulottuvilla, puhelimessa.
Koronapandemian aikaan älylaitteistakaan ei enää ole kaiken pelastajaksi. Ne eivät voineet asettua ihmismielen tilalle kohtaamaan tilannetta, jota monen on sitä vaikeampi kestää, mitä kauemmin se jatkuu.
Manson toteaa, että mieli toimii samalla periaatteella kuin isot järjestelmät: Mieli voi olla hauras tai antihauras sen mukaan, miten sitä käyttää. Jos kaaoksen ja sekasorron kohdatessa yrittää ymmärtää tapahtumia, päätellä lainalaisuuksia ja koota malleja, joiden avulla pystyisi ennakoimaan tulevaa ja arvioimaan menneitä, tapahtuu ”oppimista”. Sen avulla on siis mahdollista hyötyä epäonnistumisista ja sekasorrosta.
Mutta jos kärsimystä − kuormitusta, epätietoisuutta, surua ja sekasortoa − karttaa, muuttuu hauraaksi. Kyky sietää arkisia vastoinkäymisiä hapertuu, ja elämää täytyy rajoittaa sen mukaisesti, päättelee Manson.
Varsin hyvin pyörineissä yhteiskunnissa elämään tottuneet ihmiset eivät ole koskaan kokeneet koronan kaltaisia rajoituksia ja uhkia. Silti tänäkin aikana aineelliset olot ovat yleisesti ottaen pysyneet kohtuullisina, jos niitä vertaa oloihin, joissa miljoonat ihmiset joutuvat elämään vuosikausia lähes kokonaan ilman perustarpeita, ruokaa, vettä, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä. Kun ne puuttuvat, hmisten epätoivo kohdistuu aivan muuhun kuin koronarokotteen pikaiseen saamiseen.
Mansonin mukaan kärsimyksensietokyky on vauhdilla rapautumassa monissa kulttuureissa. Sietokyvyn madaltuminen aiheuttaa ennen kaikkea entistä enemmän emotionaalista haurautta.
Yleisesti vaivaavan levottomuuden ja kärsimättömyyden Manson on havainnut myös itsessään todetessaan, ettei pysty istumaan edes ruokapöydässä ryhdikkäästi paria minuuttia kauempaa. Hänen kovin arkinen huomautuksensa on upotettu keskelle kauhistuttavan tapahtuman kuvausta. Ääripäät eivät voisi olla kauempana toisistaan.
Kesäkuussa vuonna 1963 buddhalainen munkki Thích Quảng Đức sai tarpeekseen Etelä-Vietnamin itsevaltaisen hallitsijan Ngô Đình Diệmin buddhalaisiin kohdistamasta sorrosta. Saigonissa sijaitsevan Kambodžan lähetystön edessä kahden muun munkin avustamana Đức sytytti itsensä tuleen.
”Hän ei räväyttänyt lihastakaan. Hän ei huutanut. Hän ei hymyillyt, ei kiemurrellut, ei irvistänyt eikä edes avannut silmiään vilkaistakseen viimeisen kerran maailmaa, jonka oli päättänyt jättää taakseen.”
Manson sanoo Đứcin polttoitsemurhan olevan ääriesimerkki siitä, miten mieli voittaa aineen ja tahto vaiston. Vaikka Đứcilla oli takanaan varmasti satoja tunteja yksinäistä mietiskelyä, noin täydellistä itsehillintäkykyä on silti mahdoton käsittää.
Jollain lailla lohdulliselta tuntuu, että kännykkäkuvaajien lauman sijaan vuonna 1963 paikalle osui kameroineen vain yksi valokuvaaja, Malcolm Browne.
