Sataa, paistaa, tuulee, myrskyää. On sumuista, harmaata, pimeää. Päivän sään voi tiivistää yleensä sanaan tai kahteen. Yhden sanan ilmauksista on ihmisen puhe lähtenyt ilmoille jo aikojen alusta.
Silti sää on monelle seuratuimpia − ja paremman puutteessa puhutuimpia − ilmiöitä. Jos pitää meteorologin ennustusta lupauksena, melkein pettyy, jos vaikka ”luvattua” sadetta ei tullutkaan.
Kun ajatus ja puhe kehittyivät, ihminen alkoi käyttää enemmän mielikuvitustaan myös säästä puhuessaan. Tuuli piiskaa. Myrsky ulvoo. Sumu verhoaa maan. Sataa kissoja ja koiria. (Siinäpä vasta vilkas mielikuvitus!)
Sitten tulivat kirjailijat. He alkoivat kirjoittaa ajatuksiaan paperille ja samalla maalata entistä laajempia kuvia. Sään ilmiöitä on kuvattu eri tavoin lukemattomissa romaaneissa ja runoissa.
Tulee myös pimeä vuodenaika, joka vuosi. Loppusyksyn kaiken kattavaa hämärää harvempi tuntuu odottavan, mutta aina se tulee, pyytämättä ja lupaa kysymättä.
Päivä pitelee itseään
vain yhdestä kulmasta eikä pitkään jaksa. Pian sen ote heltiää, menee ensin
siniseksi, sitten hiipuu pimeäksi. (Heidi Köngäs)
Yksi kirjallisuuden antamia arvokkaita lahjoja on luovasti ajattelevan kirjailijan tapa sanoa. Tärkeää ei ole vain se, mitä hän sanoo; myös sillä, miten hän asiansa esittää, on suuri merkitys. Naapuri voi pihalla tokaista toiselle, että ilta jo hämärtyy. Heidi Köngäs (Sandra 2017) on muotoillut sanoista omanlaisensa kuvan ja herättänyt mielikuvillaan ne eloon. Sanat kuulostavat kadehdittavan pakottomasti syntyneiltä.
Tästä vuodenajasta on kirjoittanut jo kansalliskirjailija Aleksis Kivi, värikkään kuvakielen taitaja, missäpä muualla kuin 1870-luvun romaanissaan Seitsemän veljestä:
Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.
Kuten ne, joita pimeys ahdistaa, myös Kivi on kääntänyt katseensa talvipäivänseisausta ja lisääntyvää valoa kohti.
Myrsky kaatoi vanhan koivun
talon nurkalta,
ja nähtiin selvästi, kuinka pinnassa
sen juurakko kulki.
Miten se oli jaksanut pitää
taloa kainalossaan,
huolehtia koko pihasta, kun se itse
oli niin ohuesti elämässä kiinni?
Risto Rasa
