Myrskyn jälkeen pilvet käy pois kanssa tuulen

Onko joku tykittänyt pilvet hajalleen, koska tänään paistaa niin kirkkaasti? Eikä Suomessa vietetä nyt edes olympialaisia!

Alkuviikon katkeamaton, koko päivän kestänyt lumisade sai jatkua, eikä kukaan tehnyt sille mitään. Kukaan ei estänyt viime vuosina eri puolilla yleistyneitä rankkasateita eikä tulvia. Tornadot ja hurrikaanit heittelevät estämättä ilmaan kaiken tielleen osuvan. Tulivuoret purskauttelevat hehkuvaa laavaa miten tahtovat. Ukkosmyrskyt salamoineen ovat kuin suurta taivaallista draamaa ilman, että kukaan tietyllä hetkellä kilkuttaa kelloa väliajan merkiksi.

Jollain (ehkä kieroutuneella) tavalla se tosiasia, ettei ihminen pysty määräilemään päivittäistä säätä, vaikuttaa väkevästi ja saa ajattelemaan: onneksi ei. Että on edes jotain, jota ihminen ei kykene saamaan mieleisekseen.

Vaaliehdokkaatkaan eivät pysty edes vertauskuvallisesti lupaamaan pelkkää auringonpaistetta tai sadetta. Tai jos jälkimmäistä lupaa, tuskin saa monta ääntä.

Jos on pakko yrittää päästä sorkkimaan luonnonjärjestystä, niin eikö pilvien hajottamisen (tarkoituksena saada kuvauksellinen maisema) sijaan nyt olisi sittenkin tärkeämpää kehitellä pilviä, jotka tuottaisivat sadetta kuivuudesta kärsiville alueille?

2000-luvun ihmistä ei enää kannata syytellä 1700- ja 1800-luvulla eläneiden alkuun panemasta kehityksestä, joka päästöjä puskevine tehtaineen ja liikennevälineineen aloitti ilman saastuttamisen ja ilmaston lämpenemisen. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärrettiin, että ihmisen toiminnalla on siinä osuutensa, vaikka helposti kaikki eivät kielteisesti vaikuttavaa asiaa (ole) myöntäneet. Tässä sitä nyt ollaan, ajan kanssa kilpaillen keksimässä keinoja, miten tällä pallolla nyt ja tulevaisuudessa selviydytään hengissä.

Vaikkei ihminen voikaan aamulla sanella, että tänään paistaa tai sataa, hänen voi sittenkin pidemmällä aikavälillä katsoa vaikuttaneen siihen, miten kauan tai paljon paistaa tai sataa nyt. Taisivat edellä sanat onneksi ei sittenkin olla hieman hätiköityjä.

Sitä paitsi ihmisen äärimmäinen vaikutuskyky on vielä kokematta ja todistamatta. Romaanikirjailija saattaa hyvinkin olla oikeassa sanoessaan, että ” − − ydinasein käytävä suurvaltasota päättyy maailmanpaloon ennen kuin se ehtii alkaakaan. Ydintuhosta ei selviä kuin jokunen kala, joilla ottaa taas satoja miljoonia vuosia raahautua maankamaralle ja siitä puun kautta maahan”.  (Timo J. Tuikka: Kekkosen salaiset päiväkirjat, 2020)

Kehittelemänsä ydinaseen ottaa käyttöön vain ihminen itse.

Viimeaikaisten uutisten perusteella näyttää toteutuneelta ennustukselta, että ”kaksi ydinasekolossia on pysyvästi tuomittu pahantahtoisesti silmäilemään toisiaan halki vapisevan maailman”. Näin totesi Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower (1890−1969) puheessaan YK:n yleiskokouksessa vuonna 1953 (Wikipedia).

Toinen noista kolosseista, syyttömyyttään kaikkeen vakuutteleva itänaapurimme pitää kyllä huolen siitä, ettei tämä asia pääse muilta unohtumaan.

Kun hämärtää

 

Sataa, paistaa, tuulee, myrskyää. On sumuista, harmaata, pimeää. Päivän sään voi tiivistää yleensä sanaan tai kahteen. Yhden sanan ilmauksista on ihmisen puhe lähtenyt ilmoille jo aikojen alusta. 

Silti sää on monelle seuratuimpia − ja paremman puutteessa puhutuimpia − ilmiöitä. Jos pitää meteorologin ennustusta lupauksena, melkein pettyy, jos vaikka ”luvattua” sadetta ei tullutkaan.

Kun ajatus ja puhe kehittyivät, ihminen alkoi käyttää enemmän mielikuvitustaan myös säästä puhuessaan. Tuuli piiskaa. Myrsky ulvoo. Sumu verhoaa maan. Sataa kissoja ja koiria. (Siinäpä vasta vilkas mielikuvitus!)

Sitten tulivat kirjailijat. He alkoivat kirjoittaa ajatuksiaan paperille ja samalla maalata entistä laajempia kuvia. Sään ilmiöitä on kuvattu eri tavoin lukemattomissa romaaneissa ja runoissa.

Tulee myös pimeä vuodenaika, joka vuosi. Loppusyksyn kaiken kattavaa hämärää harvempi tuntuu odottavan, mutta aina se tulee, pyytämättä ja lupaa kysymättä.

Päivä pitelee itseään vain yhdestä kulmasta eikä pitkään jaksa. Pian sen ote heltiää, menee ensin siniseksi, sitten hiipuu pimeäksi. (Heidi Köngäs)

Yksi kirjallisuuden antamia arvokkaita lahjoja on luovasti ajattelevan kirjailijan tapa sanoa. Tärkeää ei ole vain se, mitä hän sanoo; myös sillä, miten hän asiansa esittää, on suuri merkitys. Naapuri voi pihalla tokaista toiselle, että ilta jo hämärtyy. Heidi Köngäs (Sandra 2017) on muotoillut sanoista omanlaisensa kuvan ja herättänyt mielikuvillaan ne eloon. Sanat kuulostavat kadehdittavan pakottomasti syntyneiltä.  

Tästä vuodenajasta on kirjoittanut jo kansalliskirjailija Aleksis Kivi, värikkään kuvakielen taitaja, missäpä muualla kuin 1870-luvun romaanissaan Seitsemän veljestä:

Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kuten ne, joita pimeys ahdistaa, myös Kivi on kääntänyt katseensa talvipäivänseisausta ja lisääntyvää valoa kohti.

 

Myrsky kaatoi vanhan koivun

talon nurkalta,

ja nähtiin selvästi, kuinka pinnassa

sen juurakko kulki.

Miten se oli jaksanut pitää

taloa kainalossaan,

huolehtia koko pihasta, kun se itse

oli niin ohuesti elämässä kiinni?

 

Risto Rasa

KOHTAUKSIA KIVELLÄ

Tuomas: Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.

Timo: Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä.

Nurmikot ruskettanut sateeton kausi tuntui Suomen oloissa pitkältä. Metsäpalovaroitukset olivat pitkään päivän sana, ja läheltä piti, että juhannuskokkoja olisi tänä vuonna saanut ihailla vain edellisen kesän kuvissa. Vähäinenkin sade raikasti ilman ja sai luonnon tuoksumaan ihanasti.

Ihmeellistä, jos myös pelottavaa, että sekä pienen pieni kipinä että salama, tuo taivaallinen luonnonvoima, voivat saada aikaan samanlaista jälkeä.

Eteenpäin retkeili palo, ja tuhoksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäisipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin.

Kirjailijan eloisaa kerrontaa seuratessa sen kuvailema tuho jää melkein sivuseikaksi. Sitten mieleen tulevat oransseina leiskuvat televisiokuvat vaikkapa Yhdysvaltain toistuvista maastopaloista, joiden sammuttaminen näyttää toivottomalta. Sadat ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan kaiken nielevää tulta pakoon. Meillä nähtävät kuvat ovat heille karmaisevaa todellisuutta.

Tulesta puhuttaessa ammattiroolit kääntyvät päälaelleen, kun renki päihittää isännän.

Eero: Mutta miksi en näe saunaa?

Juhani: Mutta  ̶  onhan sauna mennyt helvettiin!

Kenties 1970-luvun katastrofielokuva Liekehtivä torni antoi ajatuksen 2000-luvun terroristeille. Kun kaksoistornit New Yorkissa vuonna 2001 paloivat ja romahtivat ihmisten silmien edessä, tapahtumasta alkoi ikään kuin uusi ajanlasku ja maailma alkoi muuttua entistä nopeampaan tahtiin.

Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

Kursivoidut otteet Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä