”En toivoisi samaa pahimmalle vihollisellenikaan.” Aina toisinaan tällaiseen lausahdukseen törmää jossain henkilöjutussa, jossa kovien kipujen korventama haastateltava kertoo elämästään jonkin sairauden kanssa.
Mitenkähän lienee oikeasti? Kuulostaa varsin hellämieliseltä suhtautumiselta ihmiseen, jota silti kutsuu pahimmaksi vihollisekseen ja jolle todennäköisesti ei toivo minkäänlaista hyvää. Onko se edes uskottavaa, kun tosi- ja fiktiivisisen elämän tarinat tarjoavat tappamisenkin niin helppona keinona päästä eroon epämieluisista henkilöistä. Tai sitten hiukan ylevältäkin kuulostavaa sanontaa käytetään, koska mitään vihollista ei ole oikeasti olemassakaan.
Entä voiko minkään kivun sanoa olevan absoluuttisesti pahinta? Monen mielestä pahinta symboloi ristikkovihjeen kättä poskella pitävä kärsiväilmeinen kasvo eli viittaus hammassärkyyn. Sehän on tehdä hulluksi! Kun alkaa vatsaan koskea, sitten pahinta ikinä voi ollakin se. Vaan migreeni se vasta järsiikin aivot riekaleiksi.
Kipuja on monenlaisia ja -asteisia, niin myös kivun kokijoita. Useimmat eivät koskaan elämänsä aikana käy läpi erilaisten kipujen koko skaalaa, joten vertaaminen ei onnistu kovin objektiivisesti. Joidenkin taakkana on kokoaikainen kipu. Useimmiten kuitenkin kipu alkaa yhtäkkiä jostain ja päättyy siihen, että sen heijastama vaiva hoidetaan pois.
Lääkäri sanoo ääneen selviön, että potilas itse tietenkin tietää kipunsa määrän parhaiten. Silti terveydenhoitojärjestelmä on rakennettu niin, että potilaan ja lääkärin väliin tarvitaan kolmas henkilö arvioimaan, millainen kipu riittää saattamaan nämä kaksi yhteen.
Edes päivystävälle hammaslääkärille ei pääse ilman tätä arviointia − siinäkään tapauksessa, että ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen on jo onnistunut kasvokkain selittämään lääkärille vaivansa. Soittaa pitää siitä huolimatta ja jonottamalla saada jossain puhelimensa ääressä istuvan henkilön arvio hoidontarpeesta. Onhan se kovin nurinkurista ja tavallaan myös huvittavaa − jos huvittua jaksaa.
Kipu on oire, mutta kurjuutta lisää, jos varsinaiseen toimenpiteeseen tähtäävä hankala väliaikainen hoitomuotokin vielä aiheuttaa liki jatkuvaa särkyä, eikä kipulääkkeestä tunnu saavan juuri apua. Kun väliaikaisuuden kestoa ei pystytä edes tyydyttävästi arvioimaan (viikkoja, kuukausia, ehkä vuosi?), löytyykö ihmisparalta sellaiseen kestävyyttä?
Potilaalla on se mahdollisuus, että hänen on uskallettava päättää, kumpi painaa enemmän: Kivuliaan hoidon jatkaminen positiivisten vaikutusten toivossa, ei varmuudessa, jotta varsinaisen toimenpiteen suorittaminen myöhemmin helpottuisi. Vai sittenkin selvästi heikentyneen elämänlaadun (alkaen syömisestä) palauttaminen sillä riskillä, että ilman kyseistä hoitoa toimenpiteestä saattaa seurata pysyviä, todennäköisesti myös kivuliaita vaurioita.
Toisinaan kivun välimerkki ei olekaan piste vaan kysymysmerkki.