Sydän jaksaa yhä lyödä

Niin kauan kuin luen ja kirjoitan, en ole yksin, vaikka kukaan ei olisi seurassani. (Ralph Waldo Emerson)

Sitaatin ajatus lienee tuttu monelle tai sitten yhä harvemmalle. Tällä sitaatilla romaanin Kirjasto Pariisin sydämessä (2021, suom. 2022) kirjoittaja Janet Skeslien Charles kuvaa myös omia ajatuksiaan päähenkilönsä Odilen hahmossa. Kirjasto on Pariisissa vuonna 1920 perustettu Amerikkalainen kirjasto, jossa kirjailija itse on työskennellyt melkein vuosisata myöhemmin.

Romaanissa eletään toisaalta toisen maailmansodan aikaa Pariisissa, toisaalta 1980-lukua Montanan Froidissa Yhdysvalloissa. Kirjailijan mukaan tapahtumat perustuvat todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin osittain muunneltuina. Johtajatar neiti Reeder työtovereineen ”kirjastojen suojelijan” tohtori Hermann Fuchsin myötävaikutuksella pitivät kirjaston toiminnassa koko sodan ajan ja toimivat osaltaan vastarintaliikkeessä.

Kun Odile hakee töihin Amerikkalaiseen kirjastoon, hänen perustelunsa ovat asialliset: ulkoa opeteltu Deweyn luokitusjärjestelmä sekä parhain arvosanoin suoritettu kirjastokurssi. Sen sijaan kysymys lempikirjailijasta saa jännittävässä tilanteessa vastaamaan miten sattuu. Odile valitsee kuolleista kirjailijoista Dostojevskin ja perustelee valintaansa hänen luomallaan hahmolla: ihmisen hengenriistoon syyllistynyt Rikoksen ja rangaistuksen (alkuteos ilm. 1866) Raskolnikov kun ”ei ole ainoa, joka haluaisi kalauttaa jonkun hengiltä”.

Jo 1870-luvulla kehitetystä Deweyn kymmenluokitusjärjestelmästä romaanissa on käytetty nykyisin käytössä olevaa eikä vuonna 1939 sovellettua. Tässä yhteydessä Dewey vie ajatukset aivan toisaalle, oranssiturkkiseen, Iowassa Spencerin pikkukaupungissa 1988 pelastettuun kissanpentuun. Vicky Myron kertoo kirjassa Kirjastokissa (2008), kuinka palautusluukkuun jätetystä melkein vastasyntyneestä pennusta tuli 19 vuoden ajaksi kirjaston asukas ja yhteisövaikuttaja.

Kissan koko nimeksi annettiin Dewey Readmore Books. Yksi nimi kirjastoväelle, yksi lapsille, yksi kaikille. Sen voi lukea myös kysymyksenä Do we read more books?

Alun lausumasta puolestaan tulee mieleen Vihervaaran Anna, tuo L. M. Montgomeryn luoma (alkuteos ilm. 1908) ikuinen haaveilija, taivaanrannan maalari, tarinoiden keksijä, tuleva opettaja. Hänelle ei tuota vaikeuksia siirtyä mistä tahansa käsillä olevasta askareesta unelmoimaan toiseen todellisuuteen, jossa ei koskaan ole yksinäistä tai tylsää.

Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi konemaisesti leipäpalastaan tuijottaen suurilla silmillään hellittämättä sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tämä hermostutti Marillaa entistä enemmän: hänellä oli kiusallinen tunne, että sillä välin kun tuon kummallisen lapsen ruumis istui kastamassa ruiskorppua teehen, hänen sielunsa leijaili mielikuvituksen siivin kaukana tuntemattomissa avaruuksissa.

Anna puolestaan ei voi käsittää sitä, ettei toinen koskaan kuvittele asioiden olevan toisin kuin ne ovat. Silloinhan jää niin paljosta paitsi. Vaikka aina ei saakaan haluamaansa, sitä saa silti haluta ja toivoa.

Jos oma mielikuvitus ei olekaan aivan yhtä lennokas, lukeminen voi nostaa siivettömänkin lentoon.

Kun neiti Reeder Pariisissa joutuu kirjoittamaan tukianomuksia kirjastonsa puolesta, hän haluaisi oikeasti esittää asiansa näin: ”Kirjastot ovat kuin keuhkot”, hän raapusti, eikä kynä ollut pysyä ajatusten vauhdissa. ”Kirjat ovat raitista ilmaa, jonka avulla sydän jaksaa lyödä, aivot pystyvät kuvittelemaan, toivo pysyy elossa.”

Arvovaltaisille päättäjille lähtee kuitenkin toisenlaisia kirjeitä: ”Vastaamme opiskelijoiden tarpeisiin, tarjoamme suurelle yleisölle sen haluamia kirjoja ja teemme sotilaiden eteen kaiken voitavamme. Kaiken kaikkiaan jo se, että tarjoamme jotakin pysyvää ja edustamme ihmisyyttä vahvistavaa toivoa, on arvo sinänsä.”

Antaa mennä kun on alamäki

Koulutuksen ja hyvinvointivaltion mallimaana tunnettu Suomi kuulostaa nykyään olevan kovin heikoilla. Koululaiset eivät enää pärjää opinnoissaan eivätkä kansainvälisissä mittauksissa kuten ennen. Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa. Hyvinvointivaltiossa on pulaa sairaanhoitajista, kun he eivät enää ole jaksaneet motivoitua pelkän sanallisen arvostuksen varassa.

Kaikki tuntuu olevan kiinni rahasta − tai sen puutteesta − silloin, kun etsitään syitä ja ratkaisuja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM:n) katsauksen mukaan suomalaislasten Pisa-tulokset lähtivät laskuun vuoden 2006 jälkeen. Mahdollisiksi syiksi arvellaan koulutuksen rahoituksen vähenemistä ja sosioekonomisten erojen kasvua. (Helsingin Sanomat 13.1.2023)

Samassa HS:n artikkelissa asiantuntijat lisäävät listaan opettajapulan ja opettajien kadonneen motivaation sekä oppilaiden koulupahoinvoinnin, ahdistuneisuuden ja uupumuksen. Yksi asiantuntija on peräti sitä mieltä, ettei vähentynyt kirjojen lukeminen eivätkä älylaitteet ole vaikuttaneet Pisa-tuloksiin.

Koulutustaso ja oppimistulokset saadaan puolestaan nousemaan opetusalan ammattijärjestö OAJ:n mukaan seuraavin keinoin: tarvitaan toimiva erityis- ja tukiopetus, myös toisen asteen oppilaitoksiin, laadukas varhaiskasvatus, perusopetuksen määrän lisäys sekä korkeakoulupaikkojen lisäys. Sanoissa toimiva, laadukas ja lisäys kuuluu toden totta setelien kahinaa. (Yle 13.1.2023)

Ilmeisesti syystä, että Suomi koulutuksen ja hyvinvointivaltion maineensa hiipuessa pitää vielä lujasti kiinni teknologiaosaamisestaan, tätä ei suurin surminkaan haluta kritisoida (kuten ei myöskään jostain syystä suositun autourheilun ilmastovaikutuksia). Kaiken opetuksen läpäisevässä teknologiahehkutuksessa ei haluta nähdä mitään väärää tai kielteistä. Jo potalla istuvalle pikkulapselle lyödään ruutu käteen viihdykkeeksi, ja siitä jatketaan aina siihen asti, että kotona olevaa vanhusta ”hoidetaan” etänä ruudun välityksellä. Tajutonta elämää.

Vaikka erityisesti sosiaalisen median käyttäjät saattavat toisinaan varsin ponnettomasti huolestua älylaitteidensa aiheuttamasta riippuvuudesta, huoli jää lyhytaikaiseksi. Opetussuunnitelmien laatijat eivät ilmeisesti näe laitteiden käytössä kerta kaikkiaan minkäänlaisia haittoja − opettajat sentään joskus. Mitä tiiviimmin teknologiaa saa kytkettyä oppiaineisiin, sen parempi, tunnutaan yleisesti ajateltavan.

Miksei teknologiakeskeinen opetus voi olla yhtä hyvin syynä koulupahoinvointiin, ahdistukseen ja uupumukseen kuin mikä muu seikka tahansa? Pidetäänkö itsestään selvänä, että se kiinnostaa kaikkia tai että kaikki pystyvät sen avulla oppimaan paremmin?

Dokumentissa Memory Games muistikilpailuihin osallistuvat kehittivät muistiaan eri tekniikoin. Joku opetteli kymmeniä piin desimaaleja ulkoa. Onko siinä sitten mieltä − tavallisesti riittänee hyvin muistaa niistä kaksi: 3,14.

Toisaalta ulkoa opettelun avulla muisti voi paremmin. Nykyään se voi monella entistä huonommin: miten monesti onkaan tullut todistettua, että ensimmäisenä tartutaan puhelimeen tarkistamaan jotain tietoa sen sijaan, että hetken aikaa yritettäisiin etsiä vastausta muistista.

Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka, liikunta… uhanalaisia taitoja kaikki. Kaikkeen tuntuu käyvän klikkailu verkossa: joidenkin mielestä lukeminen tarkoittaa otsikoiden silmäilyä, ja löydetyn materiaalin kopioiminen ja emojien valitseminen edustaa kirjoittamista. Pelkkä varpaiden heiluttelu puolestaan riittänee liikunnaksi tavallisen terveelle teinille. Mistäköhän liikkumattomuus mahtaa johtua?

Alituiseen ruudun ääressä istuvan teinin väsymys siirtyy jopa hänen koulureppuunsa, jolle on oltava oma paikka täydessä bussissa.

Jokaisena aikakautena kasvuikäiset ovat käyneet läpi murrosikään ja kuhunkin aikakauteen liittyvät omat ahdistuksensa ja epävarmuutensa. Nykyään ilmeisesti nuoruudesta kärsitään vähintään tuplasti. Mistäköhän johtuu? Jatkuvasti puhutaan muun muassa siitä, miten nuoret kipuilevat sosiaalisen median aiheuttamien ulkonäköpaineiden kanssa. Kai se nyt uuvuttaa, jos tuntitolkulla seilaa verkossa vertailemassa itseään muihin.

Jos nuori sitten tarvitsee apua mielenterveysongelmiin, mistäpä muualta sitä tarjotaan kuin verkon sovelluksesta. Ehkä moni kaipaisi enemmän läsnä olevaa ammattiauttajaa ja konkreettista kosketusta.

Yhtäa lailla kuin henkilöstö ja laatu maksavat rahaa, niin maksaa myös jatkuvasti uudistuva teknologia. Välillä sekään ei toimi tai sitä käytetään väärin, myös koulussa.

Kielellisesti teknologia on tunkeutunut oman alueensa ulkopuolelle toisinaan jopa hilpeyttä herättävällä tavalla. Erityisen suosittua näyttää olevan käyttöjärjestelmistä tuttu versiointi 2.0 varsinkin erilaisten hankkeiden nimeämisessä:) Työ 2.0, Ikäruoka 2.0, Yhteiskunta 2.0 -selvitys ja Kampus 2.0 Oulussa. Erään otsikon mukaan Kylmä sota 2.0 on täällä (HS).

Koska teknologia siis on ottanut ihmisen paikan yhteiskunnassa ja ratkaisee omin voimin kaikki ongelmamme, pitäisikö OAJ:n ehdotukset kääntää aivan päälaelleen: olisiko aika koulutuksen ja siihen liittyvän tuen lisäyksen vaatimusten sijaan luopua yleisestä oppivelvollisuudesta kokonaan. Onhan tässä tapauksessa aivan turhaa potkia tutkainta vastaan.

 

HALUAISINKO SITTENKÄÄN OLLA KEITTIÖ

Huone ja keittiö eli suomalaisittain pienen kodin asuntoilmoitus. Englantilaisittain Room and Kitchen voi olla jotain paljon eksoottisempaa: ehkäpä pilke silmäkulmassa tai tieten tahtoen toisensa etsinyt pariskunta.

Ensimmäisen kerran sukunimi Kitchen osui silmiin draamasarja Foleyn sodasta, jossa Michael Kitchen esittää pääosaa, ylitarkastaja Foleyta. Hänen autonkuljettajaansa puolestaan esittää Honeysuckle Weeks, joka nimensä perusteella viettää jatkuvia kuusamaviikkoja.

Sen tarkemmin etymologiaa tutkimatta ja satunnaisia linkkejä avaamalla selviää, että hyvin erikoiselta kuulostava Kitchen (alun perin latinan sana cucina) on kehittynyt nykyiseen muotoonsa vuosisatojen kuluessa. Sukunimi Room puolestaan näyttäisi esiintyneen eteläisessä Skotlannissa ensimmäistä kertaa 1100-luvulla ja levinneen maahanmuuttajien mukana Yhdysvaltoihin. Jos Room-nimistä henkilöä ei kuitenkaan kyökki kiinnosta, niin ehkä paremmin sukunimikumppaniksi sopisi Living.

Brittien 20:n yleisimmän sukunimen joukkoon on mahtunut peräti kolme väriä, ei kuitenkaan trilogia sininen, punainen ja valkoinen vaan Brown (5.), White (16.) ja Green (19.). Suomalaisen nimipalvelun mukaan täällä ei esiinny sukunimiä Ruskea, Valkoinen tai Vihreä. Sen sijaan nykyään 72 ihmisellä on sukunimenä Musta.

Jos englantilaisittain White suosii sisustuksessaan pelkkää mustaa ja valkoista ja on ehdottomuudessaan muutenkin mustavalkoajattelija, hänelle ei jää parinvalinnassa kerrassaan mitään muuta mahdollisuutta: yhteisen oven nimikyltissä on tilaa vain Blackille.

Sattuisiko vielä niin, että White onkin musta ja Black valkoinen.

Edelleen vain pintapuolisesti tarkastelemalla suomalainen ja englanninkielinen sukunimistö näyttää muutenkin kehittyneen varsin erilaisista historiallisista lähtökohdista.

Suomalaisille luonto on aina ollut niin pyhä paikka, että sieltä on ollut luontevaa ammentaa myös lukuisat sukunimet. Vielä nykyäänkin kymmenen yleisimmän nimen listalla seitsemän juontuu luonnosta (Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Laine, Koskinen ja Järvinen). Tavallisimman -nen-päätteen lisäksi luontonimiin saa vaihtelevuutta myös vaikkapa johtimin -la/-lä -o, -kko/-kkö ja -sto/-stö, kuten nimet Nurmela, Saario, Koivikko sekä Lehmusto.

Luonnosta peräisen ovat tietenkin myös vaikkapa sukunimet Lintu, Tiainen, Kuiri, Sorsa, Jänis, Karhu, Kettu ja Orava.

Briteillä puolestaan 250:n yleisimmän sukunimen listalle ovat päässeet muun muassa Price, Day, Page, Cook, Long, May, Read, Gardner, Walker, Hunter, Porter, Burgess ja Bishop. Huomio kiinnittyy erityisesti monenlaisiin ammattinimikkeisiin. Puutarhuria, Kantajaa, Metsästäjää, Kävelijää tai Hovimestaria (Butler) ei suomalaisesta sukunimitilastosta (12.1.2023) löydy, joskin tämäntyyppisten, meillä harvinaisempien nimien haltijoita edustavat Suutari (lukumäärä 1 759), Piispa (632), Kokki (602) ja Porvari (209).

Varmaankin englanninkielinen mieltää sukunimensä yhteyden sen yleiskieliseen merkitykseen samalla tavalla kuin suomalainen. Suomalaisena tuntuisi kuitenkin oudolta esittäytyä vaikkapa sukunimellä Hinta, Sivu tai Toukokuu. Tai Taivas: Äskettäin esitetyssä Titanic-aluksen uppoamista luodanneessa dokumentissa onnettomuutta arvioi muun muassa historiantutkija Caroline Heaven.

Olipa peritty sukunimi tavallinen tai erikoisempi, se liittyy pidempään sukupolvien ketjuun. Tekemällä tehdyillä uusnimillä halutaan tietenkin erottua joukosta, mutta samalla niitä usein leimaa jonkinlainen teennäisyys. Ennen kuin muut tottuvat uuteen, nimenkantaja luultavasti saa selittää kerran jos toisenkin sen alkuperää.