Kun sanatkin lakkasivat olemasta

Kirjastokäynnillä saattaa sattumalta lainata kirjoja, joilla myöhemmin huomaa olevan jonkin yhteisen tekijän. Näin käy ainakin silloin, jos haluaa yllättyä eikä turhan tarkkaan lue takakansitekstejä.

Vaikka lapsuusaikaansa eivät suinkaan kaikki välttämättä muistele niin hyvällä, sitä silti voi eräässä mielessä pitää ihmisen onnellisimpana aikakautena − kun saa elää tietämättömyyden suojassa.

Tämä ajatus tulee mieleen Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (2021, suom. 2023), jossa hän kuvaa lapsuuttaan 1980-luvun sosialistisessa, kommunistiseen järjestelmään tähtäävässä Albaniassa. Samoin miettein lukee John Boynen fiktiivistä, 1930−40-lukujen Ranskaan ja Itävaltaan sijoittuvaa romaania Poika vuoren huipulla (2015, suom. 2017).

Moni maailman lapsi on kasvanut kodissa, jonka seinällä (pakollisesti) roikkuva kuva maan päämiehestä ei tarkoitakaan aikuiselle samaa kuin hänelle: kilttiä Enver-setää, mukavaa Führeriä, rakasta Kim-johtajaa. Ypin lapsuudessa päivittäinen jonotus kauppoihin kuului arkeen, eikä siinä ollut mitään kummallista. Lähes kaikki, mistä ei muuta tiedä, tuntuu lapsesta normaalilta. Jos ei ole tietoa näiden ”kivojen setien” todellisesta luonteesta ja teoista, on vain hienoa heilutella paraateissa lippuja heidän kunniakseen.

Ja kun ei muusta maailmasta tiedä, ei sitä osaa kaivatakaan. Jos ja kun totuus valkenee, voi Ypin tavoin ihmetellä, ovatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävä on pitää ihmiset sisällä, mutta eivät silloin, jos ihmiset halutaankin pitää ulkona.

Ypille totuudenhetki koitti 11-vuotiaana vuonna 1990, kun hän joutui näkemään, ettei hänen tuntemansa maailma ollutkaan ollut sama kuin vanhempien ja naapureiden. Elämä mullistui täydellisesti − kaikki, mihin oli uskonut ja mitä oli opetettu, osoittautui aivan muuksi. Jopa itse sanatkin lakkasivat olemasta: ennen valtion hiipumista hiipui kieli, jolla yhteisiä päämääriä oli ilmaistu.

Vuoden 1997 Albanian sisällissota-aikaa Ypi muistelee silloista päiväkirjaansa lainaten. Koululakkoon liittyvä merkintä helmikuun lopusta tuo yllättäen mieleen nyky-Suomen tilanteen, jossa vähentynyt lukeminen ja heikentynyt kirjoitustaito ovat jatkuva huolenaihe: ”Hän vitsaili, että kahdeksankymmentä prosenttia niistä, jotka käyvät koulua, eivät osaa puhua albaniaa kunnolla, kymmenen prosenttia osaa albaniaa, mutta ei lue lehtiä, ja viisi prosenttia lukee lehdet mutta ei ymmärrä niitä.”

Boynen romaanissa puolestaan ranskalais-saksalaisten vanhempien lapsi, pariisilainen Pierrot viedään 7-vuotiaana ympäristöön, jossa hänestä vähitellen muovautuu teini-ikäinen natsi.

Kuvaannollisesti ilmaistuna pikkulinnun vieminen kotkanpesään ajatellen, että se on turvallisin vaihtoehto, on tietenkin aivan järjetön. Tätä Pierrot’n Beatrix-tädin ajatuksenkulkua ei pysty lainkaan ymmärtämään. Ilmeisesti Boyne on kuitenkin halunnut korostaa sitä, miten helppo lapsiin on vaikuttaa. Vaikka romaani lasketaan nuortenkirjoihin, sen lukeminen tekee häijyä aikuisellekin.

Pierrot joutuu uudessa ympäristössään muuttamaan nimensä Pieteriksi ja katkaisemaan ystävyytensä Pariisiin jääneen juutalaisen Anshelin kanssa. Jo 8-vuotiaana hän on omaksunut ylimielisen asenteen tätiään kohtaan: ”Sinä olet pelkkä nainen. Tietysti tarpeellinen valtakunnalle, mutta Saksan asiat on parasta jättää sellaisten miesten hoitoon kuin Führer ja minä.”

Koska näitä ”mukavia setiä” aina jostain putkahtaa, myös julmat keinot kasvattaa uusia, militaristisia seuraajasukupolvia jatkavat elämäänsä. Edelleen toisin paikoin jättimäiset näköispatsaat ja joka puolella julkisivuja ”koristavat” valtavat kasvokuvat eivät anna hetkeksikään unohtaa, kuka täällä määrää. Toisaalta niiden ulkoinen suuruus taitaa vain peittää kuvaamansa ihmisen sisäisen pienuuden.

Elävää musiikkia

Voisiko 1920-luvun pukeutumisesta joskus vielä tulla suosittua katumuotia? Tuskin, sillä pukeutumisen muotivirtauksia toistetaan vuorotellen vain menneiltä lähivuosikymmeniltä, ei sadan vuoden takaa. 

Musiikissa puolestaan voidaan tehdä trendihyppäys jopa useiden satojen vuosien taakse. Tästä esimerkkinä on gregoriaaninen kirkkomusiikki, jolla tarkoitetaan lännen kirkon latinankielistä laulua. Termi vakiintui 900-luvulla.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkaria Murhan alkusoitto (suom. 2022) lukiessa juolahtaa ensin mieleen, että hän otti munkkiluostariin sijoittuvaan aiheensa aiemmin 2000-luvulla suosioon nousseesta gregoriaanisesta kirkkolaulusta. Koska alkuperäinen teos julkaistiinkin jo vuonna 2012, esimerkiksi The Monks of Norcian Benedictan tapauksessa voisi ajatella toisinkin päin: ehkä munkkiyhteisö sai idean vuonna 2015 julkaistuun levytykseen Pennyn kirjasta.

Vaikkei erityisemmin harrasta musiikkia eikä ainakaan tunne sen teoriaa, dekkaria lukiessa munkkien laulu ja neumien arvoitus alkoivat kiehtoa ja itse rikos jäi taustalle. Jo pelkkä sana neumi (vanha nuottimerkki) oli uppo-outo, joskin tuo mieleen nykyisin paljon käytetyn sanan meemi.

Luostari on dekkarille erikoinen ympäristö, jossa poliisikin voi joutua ruokkimaan kanoja tai poimimaan mustikoita. Nämä munkkien päivittäiseen rutiiniin kuuluvat käytännön tehtävät eivät vaadi fyysistä huippukuntoa ja itsensä rääkkäämistä äärirajoille, mutta silti joku munkeista luonnehtii heitä ”uskon erikoisjoukoiksi”.

Kyse onkin mielenlaadusta ja kyvystä sopeutua henkisesti vaativaan, suljettuun luostarielämään ja sen sääntöihin. Hiljaisuuden sääntöä noudatettaessa munkit eivät saa edes keskustella keskenään kuin korkeintaan muutaman minuutin päivässä. ”Tietäisittepä, miten monella tavalla asiansa saa menemään perille. Sanat eivät ikinä voisi loukata niin paljon. Käännetty selkä on luostarissa herjaus. Silmien pyörittely on ohjushyökkäys.”

Sen sijaan tietyin tunnein kokoonnutaan laulamaan yhdessä, ja juuri laulu on se, joka elähdyttää ja saa syrjäisen luostarin munkit jaksamaan. Osalle on tärkeintä laulaminen vain omassa pienessä yhteisössä, osa haluaisi luopua hiljaisuuden säännöstä ja lähteä konsertoimaan maailmalle.

Penny kuvaa musiikin voimaa ja kauneutta suorastaan palavasti. Tehty rikoskin melkein unohtuu, kun hän vie lukijaa kohti kirjoitetun musiikin alkupistettä. Mielikuvissa ikään kuin kulkee samoilla käytävillä tai istuu kuuntelemassa munkkien yksiäänistä laulua ennen vetäytymistä omaan hiljaiseen kammioonsa. Kirjan tunnelmaan uppoutuu niin, että viimeisellä sivulla ei oikein haluaisikaan palata todellisuuteen.

Kurkistus aikain taa

Historiankirjoista matkailusarjoihin muistetaan kirkkain silmin muistuttaa, että demokratian kehto keinui alun perin Kreikassa. Pienistä kaupunkivaltioista tunnetuin oli Ateena. Sitten kuitenkin tulee se kuuluisa mutta: mutta demokratia ei koskenut ”puolta valtakuntaa” eli naisia. Kyseessä onkin siis oikeastaan vain katseen samentava puolitotuus, joka esitetään myös kirjassa Euroopan lyhin historia (2009, suom. 2017).

Australian mantereelta Eurooppaa on tarkastellut John Hirst (1942−2016), joka opetti historiaa Melbournen La Trobe ‑yliopistossa ja kirjoitti enimmäkseen oman maansa historiasta. Euroopan historiaa tutkiva teos pohjautuu hänen pitämäänsä perehdyttävään luentosarjaan ja eri lähteisiin. Niistä hän nostaa esiin erityisesti tanskalaisen Patricia Cronen suppean teoksen Pre-Industrial Societies ja siitä kappaleen nimeltä The Oddity of Europe (Euroopan merkillisyys).

Muinainen Kreikka ei saa kunniaa vain ensimmäisestä demokratiasta: sieltä lähtöisin ovat myös filosofia, taide, lääketiede ja poliittinen ajattelumme. Hirstin Cronelta lainaaman jaottelun mukaan Kreikan ja Rooman kulttuuri, kristinusko ja germaanisotureiden tuoma kulttuuri muodostivat alkuvaiheen eurooppalaisen sivilisaation. Kirjan alussa hän keskittyy näiden kolmen välisiin yhteyksiin.

Euroopan historian voi sanoa olleen melkoista sekamelskaa ammoisista Rooman valtakunnan ajoista alkaen. Hyökkäyksiä, valloituksia ja valtataisteluita. Laajimmillaan valtakuntaan kuuluivat Ranska, Italia, Espanja, Kreikka siirtomaineen, Englanti, Turkki, jopa Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka − siis monenmoista ja yllättävääkin sakkia. Euroopan unioniin oli vielä pitkääkin pidempi matka.

Jossain vaiheessa Rooman valtakunnassa puhuttiin kahta valtakieltä, lännessä latinaa ja idässä kreikkaa. Moni paikalliskieli katosi kolmen, neljän vuosisadan kuluessa. Toisaalta latinaakaan ei puhuttu joka paikassa samalla tavoin. Kun Rooma hajosi, latinasta kehittyikin taas useita eri kieliä, ns. romaaniset kielet (espanja, portugali, ranska, italia, romania).

Kävi esimerkiksi niin, että alun perin suomen sijataivutusta muistuttava ja ilman määräistä artikkelia käytetty latina muuttui kansan suussa toisenlaiseksi: jos sääntöjä ei ihan ymmärretty, sanat jätettiin taivuttamatta, ja kun haluttiin korostaa jotain asiaa (Haluan tuon omenan), käytettiin sen osoittamiseen sanoja illa (feminiini) tai ille (maskuliini). Ilmeisesti oli helpompi tietää perunan tai kynän sukupuoli kuin taivuttaa. Illa ja ille lyhenivät määräisiksi artikkeleiksi ranskassa muotoon la ja le, espanjassa muotoon la ja el sekä italiassa muotoon la ja il. Tulee mieleen tapauksia, joissa suomen kieleen yritetään väen väkisin tuoda englannin määräistä artikkelia the.

Oliko taivutuksen syytä, ettei latinasta kehittynyt nykymaailman käyttökieltä kuten englannista? Vaikka latina on sittemmin julistettu kuolleeksi kieleksi, tähän ”harvinaisen pirteään vainajaan” voi törmätä vaikkapa Carl von Linnén kehittämässä kasvienluokittelujärjestelmässä, lääkärikäynnillä, katolisessa kirkossa tai erilaisissa tilanteissa käytetyissä sananlaskuissa. Esimerkiksi Inter arma silent leges. Lait vaikenevat aseiden välissä. (Cicero)

Kaikesta älyllisyydestä ja hyvästä huolimatta, mitä Kreikka antoi muulle Euroopalle, ne eivät ole onnistuneet lopettamaan sotimista. Jälleen on jo vakiintuneet rajansa saaneiden maiden joukossa häirikkö, joka haluaa uudistaa karttaa mieleisekseen.

Viitatessaan 1930−40-luvun Saksaan Hirst kirjoittaa: ”Jos nationalismi edisti sotaa, teollistuminen teki sodasta pahemman.” Sillä hän tarkoittaa aseteollisuutta, jossa jo ennen autoa oli siirrytty sarjatuotantoon. Näin siis pystyttiin tuottamaan isompia ja tuhovoimaisempia aseita aiempaa enemmän ja nopeammin. Viime aikoina on lähes päivittäin nähty viestimissä, että tuotekehitys on vain jatkunut, nyt myös pienemmän mutta silti tuhoavan aseistuksen suuntaan.

Yleisemmin teollistuminen oli vaikuttanut Hirstin mukaan siihen, että ”Euroopassa oli siirrytty uuteen mittakaavaan: joukkotuotantoon, joukkoyhteiskuntaan, joukkoteurastukseen”. Holokaustin äärellä sanoja ei löydy.

Vaikka Hirstin teos käykin nimensä mukaisesti Euroopan historiaa läpi varsin lyhyesti, ei ole pahitteeksi muistutella mieleen välillä jotain muutakin kuin ”suurta ja mahtavaa”.