Kuopio tanssii soilla

Suomen kieli se taipuu moneen, jopa mahdottomaan.  Ei ole ensi kerta, kun lehden otsikosta saa lukea tällaista verbintaivutusta: Sata-Häme Soin Niko Kumpuvaara hyppää tuntemattomaan Anssi Kelan ja Pirkanpoikien kanssa (verkko-Aamulehti 30.6.2015). Pahaa aavistaen tein verkkohaun toisenkin festivaalin nimestä enkä ollut väärässä − myös Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman nimessä olevasta verbistä käytetään suorastaan brutaalisti nominien sijamuotoja. Näin tehdään jopa virallisessa tiedottamisessa, esimerkiksi Kuopio Tanssii ja Soilla ilmaisohjelmaa tarjolla ennätysmäärä tai Haen Kuopio Tanssii ja Soihin some-kirjoittajaksi / -kuvaajaksi 2015. 

Varmaan omituisin taivutus, jonka olen nähnyt, liittyy sekin musiikkiin ja tanssiin, tällä kertaa televisio-ohjelman nimeen ja siinä esiintyvään postpositioon. Harmillisesti olen hukannut tekemäni muistiinpanon enkä muista tarkkaa lauseyhteyttä ja lähdettä. Huojentavaa on edes se, että ilmaisu Tanssii tähtien kanssalle ei lähtenyt toimittajan kynästä.

Asialehdiltä ja muilta virallisilta toimijoilta odottaa virheetöntä suomen kieltä. Ammattitaitoinen toimittaja miettii otsikkonsa uusiksi, jos oikeakielisyys kärsii väärän lyhentämisen kustannuksella. Salliessaan nämä epäsuomea olevat ilmaisut viestinnästä vastaava tekee karhunpalveluksen lukijoille, koska näin sekasikiösanat pääsevät leviämään kuin ne kuuluisat sienet sateella.

Kieli jolla vaikenen

Olen usein huomannut, etten pysty keskittymään kahteen asiaan kerrallaan. Esimerkiksi olen aikonut kuunnella radiosta tulevan säätiedotuksen, josta on ennakkoon ilmoitettu vain pari minuuttia aiemmin. Jos kuitenkin samalla luen tai kirjoitan, säätiedotus menee iloisesti ohi korvien, vaikka ne ovat metrin päässä radiosta.

Niinpä toissa päivänä kuuloaistini poimi laulettujen sanojen virrasta hyvin valikoivasti vain nämä: kieli, jolla vaikenen. Laulun esittäjäksi kerrottiin myöhemmin Ismo Alanko. Kaikki, mitä siinä välissä oli, häipyi jonnekin. Nyt tiedän, että kyse on Alangon uutuudesta ja rakkauden kielestä.

Laulun nimi herätti minussa kuitenkin toisenlaisia mielleyhtymiä. Jo pitkään Suomessa on kiistelty ruotsin kielen asemasta kouluopetuksessa. En ota kantaa sen puolesta tai sitä vastaan, sen sijaan iloitsen siitä, että meillä on televisiokanava Yle Fem. Tunnetusti onnetar on jakanut lahjojaan runsaskätisemmin ruotsalaisille ja jopa ruotsinsuomalaisille kuin suomalaisille. Menestys tuntuu seuraavan heidän jokaista askeltaan. Myös Fem on onnistunut valikoimaan kanavalle jatkuvasti kiinnostavia ohjelmia, sarjoja ja ihmisiä.

Klassikon maineessa olevan Strömsön lisäksi kanavalle imaisevat muun muassa keskusteluohjelma Efter Nio sekä ”lomasijainen” Sommarpratarna eli Kesäpuhujat. Vaikken seuraa kahdesti viikossa tulevaa Efter Nioa säännöllisesti, joka kerta sitä katsoessani sympaattisen juontajaparin Sonja Kailassaaren ja Mårten Svartströmin luontevuus ilahduttaa. He eivät korosta itseään eivätkä brassaile erikoisella pukeutumisella, vaan ovat kaikin puolin tasavertaisia haastateltaviensa kanssa.

Kesäpuhujat-ohjelman löysin sattumalta muutama vuosi sitten ja otin heti omakseni. Viisi toisilleen lähes tuntematonta julkisuudenhenkilöä, keskustelua elämän kriisiajoista ja suloiset suvimaisemat − onpa onnistunut yhdistelmä! Todennäköisesti omaa kiinnostustani lisää se, että minulle ohjelmassa vierailevat naapurimaan julkkikset ovat yleensä tuntemattomia. Minkäänlaiset ennakkoluulot eivät täten sävytä keskusteluja.

Fem sai suomalaiskatsojat alun perin villiintymään tanskalaissarjasta Vallan linnake. Suosituksi nousi myös Rikos. En heti muista yhtäkään suomalaissarjaa, jota olisin seurannut yhtä kiihkeästi kuin näitä ja toivonut, että viikko kuluisi nopeasti. Hyvänä vertailukohtana niihin sen sijaan on tyypiltään täysin erilainen, TV1:llä esitettävä englantilaissarja Downton Abbey. Tanskalaiset panevat kuitenkin yhdessä kohdin paremmaksi: he tiesivät, milloin on hyvä lopettaa. Siis ajoissa. Downton Abbeyn tekijät valitettavasti eivät pystyneet vastustamaan houkutusta, vaan ovat sarjaa pitkittämällä samalla pilanneet osan sen loistokkuudesta.

Jostain syystä myös yhteislaulu saa ruotsalaiset syttymään aivan toisin kuin suomalaiset. Yhteislaulua Skansenilta näyttää mainoksen mukaan vetävän satoja ja taas satoja innokkaita naapureita yhteen ei vain kerran vaan monta kertaa kesässä! Suomessa yhdessä laulaminen mielletään kai mummojen ja pappojen äänenavailuksi.

Kaikesta Femman seuraamisesta huolimatta täytyy todeta, että kieli sinänsä jää taustalle näitä hyvin toteutettuja ohjelmia katsoessa. Ruotsin kielen taitoni ei siis ole kohentunut, ja tanskasta ei voi sanoa muuta kuin… no, että se on kieli, jolla taatusti vaikenen.

Kun melkein tapasin Kirjailijan

Koska pidän sekä lukemisesta että kirjoittamisesta, kirjoittelin aiemmin kirjoista erään aikakauslehden verkkolehteen. En ollut ainoa kirjoittaja, eikä teksteistä maksettu mitään. Halusin tuoda esille muutakin kuin sitä luetuinta ja myydyintä kirjallisuutta, josta kaikki muut esittävät arvioitaan. Luen bestsellereitä itsekin, mutta en yleensä halua kirjoittaa niistä.

Kirjamessujen väenpaljous ahdistaa, mutta kerran sitten menin, koska paikalla oli muuan kirjailijasuosikkini haastateltavana uuden kirjansa vuoksi. Olin nähnyt sen jossain ja ehkä selannutkin. Minulle sen tunnettu tekijä ei ole ”rakastettu kirjailija”, pidän vain hänen teksteistään ja huumoristaan. Jälleen selailin − rahattomana − myyntipöydällä ollutta kirjaa ja päätin lainata sen heti, kun löytäisin sen kirjastosta.

Kului puoli vuotta, ja sitten kirjastossa onnisti. Hykertelin kirjan ääressä, ja tietenkin se päättyi liian pian. Tutkin myös irtokansiin painetut tekstit, joissa yleensä kerrotaan kirjailijan elämästä ja aiemmasta tuotannosta, jos sitä on. Yhtäkkiä silmiin osui oma nimeni ja yksi ainoa, edellä mainitun verkkolehden arviosta poimittu virke! Elämäni ehdottomia tähtihetkiä! Kannattaisikohan se mainita cv:ssä: ”Siteerattu Kirjailijan teoksen kannen sisäliepeessä”…

Jos olisin jo kirjamessuilla tiennyt päässeeni samaan teokseen suosikkikirjailijani kanssa, olisinko ostanut sen ja mennyt pyytämään nimikirjoituksen? Minusta ei ole koskaan ollut nimikirjoitusten metsästäjäksi: jotenkin julkkisten perässä juokseminen on niin naurettavaa touhua. Yhden ainoan kerran olen tehnyt poikkeuksen.

Erääseen pienimuotoiseen kirjallisuustapahtumaan oli tulossa toinen suosikkini, itse Kirjailija Kari Hotakainen. Ostan erittäin harvoin kirjoja, mutta hänen Ihmisen osansa olin ensin lukenut ja sitten ostanut. Hotakaisen tapa kuljettaa huumoria ja elämän draamaa rinnakkain, päällekkäin, sisäkkäin osuu minuun. Niinpä viime tingassa piilotin kirjan reppuun ja lähdin tapaamaan Kirjailijaa. 

Kuuntelin paneelikeskustelun, jonka muita osanottajia en muista. Missään ei näkynyt nimikirjoitusjonoa. Entä jos Hotakainen lähtisi saman tien pois? Hän lähtikin mutta vain ulos tupakalle. Sisälle palatessaan hän juuttui milloin kenenkin seuraan vaihtamaan kuulumisia. En halunnut tuppautua vaan pidin tilannetta silmällä samassa tilassa sijainneen kahvilan oviaukosta. Ja vihdoin odotus palkittiin: siinä Kirjailija oli vain muutaman metrin päässä ja katsoi suoraan minuun.  Huomasin melkein kuiskaavani hei samalla kun kopeloin repun vetoketjua. Kirjailijankin huulet liikkuivat. Sekuntia myöhemmin näkökenttääni työntyi ovenkarmin takaa mikrofonia pitelevä käsi. Haastattelija! Toimittajan tolvana vai Kohtalon käsi? Siihen joka tapauksessa päättyi se metsästysretki.