Ikkunoita menneisiin maailmoihin

Maailmat mullistuvat milloin kollektiivisesti, milloin henkilökohtaisemmin. 

Hyvä Presidentti Nixon, kuulin että sinulla oli keuhkokuume. Pääsin juuri eilen sairaalasta kotiin, minullakin oli keuhkokuume ja toivon että et saanut sitä minulta. Sinun pitää olla kiltti poika ja syödä vihanneksesi niin kuin minunkin täytyi! 

Watergate-skandaalin pyörteissä presidentti Richard Nixonin fyysinen vastustuskyky ei kestänyt ja hän sai keuhkokuumeen, kuten 8-vuotias John W. James heinäkuussa 1973 lähettämässään kirjeessä toteaa. Samanlaisella kokemuksella on tapana yhdistää ihmisiä eroavaisuuksista huolimatta.

Yhdistävää kokemusta Nixonin kanssa etsi myös Elvis Presley kolme vuotta aiemmin joulukuussa 1970. Poliisin virkamerkkien keräilijänä Elvis halusi kokoelmiinsa myös Narkoottisten aineiden ja vaarallisten huumeiden viraston virkamerkin. Hän ei jättänyt kirjettään postin kuljetettavaksi vaan vei sen itse perille Valkoiseen taloon. Kirjeen hän kirjoitti lentokoneessa. 

– – Pystyn saamaan aikaan enemmän hyvää, jos minusta tehtäisiin vapaa liittovaltion agentti. Autan omalla tavallani, kommunikoimalla kaikenikäisten ihmisten kanssa. – – Olen perehtynyt huumeidenkäyttöön ja kommunistien aivopesutekniikoihin. Olen keskellä sitä kuviota ja voin ja haluan tehdä paljon hyvää. 

Juuri Elvis itse mullisti miljoonien elämän. Vuonna 1958 silloisen presidentti Dwight D. Eisenhowerin tavoitti laulajaa koskeva vuodatus, joka kolmen ystävyksen, Linda Kellyn, Sherry Banen ja Mickie Mattssonin sanoittamana todennäköisesti edusti huomattavasti laajempaa ihailijajoukkoa: 

Arvoisa Presidentti Eisenhower, Tyttöystävät ja minä kirjoitamme kaukaa Montanasta, Meidän mielestä on tarpeeksi paha että Elvis Presley lähetetään armeijaan, mutta jos leikkaatte hänen pulisongit pois me kertakaikkiaan kuollaan! 

Niin uskomatonta kuin onkin, pulisongit ovat aiheena myös toisessa, vasta tulevalle presidentille osoitetussa kirjeessä. 11-vuotias Grace Bedell lähetti postia lokakuussa 1860 A. B. Lincolnille tämän kuvan innoittamana. 

Hyvä herra, Isäni tuli juuri markkinoilta ja toi minulle teidän ja herra Hamlinin kuvat. – – Minulla on neljä veljeä ja osa heistä äänestää sinua joka tapauksessa ja jos annatte pulisonkienne kasvaa yritän saada loputkin tekemään niin näyttäisitte huomattavasti paremmalta koska kasvonne ovat niin laihat. 

Muutamaa kuukautta myöhemmin Bedell ja Lincoln tapasivat rautatieasemalla, kun tytön toiveen toteuttanut Lincoln oli matkalla pääkaupunki Washingtoniin. 

Marraskuussa 1940 Kuubassa asuva 14-vuotias poika – vaikka väittikin olevansa 12 – lähestyi kirjeellä silloista Yhdysvaltain presidenttiä Franklin D. Rooseveltia: 

Jos haluatte, voitte antaa minulle kymmenen dollaria amerikan vihreää seteliä, lähettäkää se kirjeessä, koska en ole ikinä nähnyt tuota kymmenen dollaria amerikan vihreää seteliä ja haluaisinpa saada yhden sellaisen.

19 vuotta myöhemmin kirjeenkirjoittaja Fidel Castro pääsi tutustumaan Yhdysvaltoihin henkilökohtaisesti. Tuoreena maansa pääministerinä hän tapasi matkallaan muun muassa varapresidentti Nixonin. Millähän mielellä Castro muisteli lähettämäänsä raha-anomusta. 

Rooseveltin vastauksesta ei ole tietoa, sen sijaan eräs toinen, rahalainaa pyytänyt Benjamin Webb sai huhtikuussa 1784 päivätyn kirjeen ja setelin Benjamin Franklinilta. Saatteessaan Franklin kirjoitti lainanmaksusta seuraavaa: 

Kun sen aika tulee ja tapaatte jonkun toisen rehellisen miehen samankaltaisessa ahdingossa kuin itse olitte, maksakaa minulle takaisin lainaamalla tämä summa hänelle ja ohjeistamalla maksamaan laina takaisin samanlailla sitten kun hän on siihen valmis ja on saanut uuden mahdollisuuden. Toivon rahan kulkevan siten monien käsien kautta ennen kuin se kohtaa lurjuksen, joka päättää etenemisen. 

Shaun Usherin koostamaan kirjaan Kirjeitä, jotka mullistivat maailmaa (suom. 2019) sisältyy useita Yhdysvaltain presidenteille osoitettuja kirjeitä. Mukana on myös paljon muuta, esimerkiksi seuraavat:

Kirjailija Mark Twainin kiukkuinen vastaus rohdoskauppiaan mainoskirjeeseen marraskuussa 1905. Kuolemantuomiosta pelastuneen, vankilaan määrätyn kirjailija Fjodor Dostojevskin jäähyväiskirje veljelleen joulukuussa 1849. Leonardo da Vincin työhakemus Ludovico Sforzalle noin vuonna 1483. Eudora Weltyn työhakemus The New Yorker -lehden toimitukselle maaliskuussa 1933. Francis Crickin DNA-molekyylin rakennetta kuvaava kirje pojalleen Michaelille maaliskuussa 1953. Stephen Tvedtenin ironinen vastaus ympäristöviranomaisilta saamaansa varoitukseen tammikuussa 1998. Lee Eung-Taen lesken vuonna 1586 kirjoittama, 1998 haudasta löytynyt kirje miehelleen.

Moni sydän on saatu puretuksi paperille. Kautta aikain se on tuonut helpotusta, lohdutusta, puhdistautumista siitä, mikä mieltä myllertää. Joskus jopa niin, että alkuperäistä kirjettä ei tarvitsekaan lähettää eteenpäin. 

Hyvä herra, olen juuri kirjoittanut teille pitkän kirjeen. Luettuani sen läpi heitin sen roskakoriin. Toivon että arvostatte tekoani. 

Alfred D. Wintley The Timesin toimitussihteerille helmikuussa 1946

Sanomisen mitta ja määrä

Televisiossa esitetty Talouden madonluvut (engl. Four Horsemen) oli kiinnostava dokumentti vielä neljännelläkin katselukerralla. Puolitoistatuntinen nopeatempoinen ohjelma vaatii herkeämätöntä keskittymistä runsaan, ei aina niin helppotajuisen asiasisältönsä vuoksi. Se aktivoi aivot esittämällä syy-seuraussuhteita asioista, jotka kukin osaltaan vaikuttivat ja vaikuttavat paitsi USA:n myös koko maailman tilanteeseen. Jälkeenpäin tuntuu kuin olisi ollut ajelulla oudon suurkaupungin kaduilla.

Kaikkia ei puhuvien päiden yksinpuhelu innosta. Päitä tässäkin dokumentissa riittää, mutta asiallinen pohdinta vakavista asioista antaa ilahduttavan toisenlaisen kuvan amerikkalaisuudesta kuin alituinen viihdehömppä ja asioiden viereen käyvä politiikan "likainen peli". Pidän lisäksi siitä, että eri aihealueisiin jaettu sisältö on otsikoitu mietelmin. Sellaiseen ohjelma myös päättyy ja haluaa näin vahvistaa (varsin utopistista) toivetta, että vaihtoehtoinen ja tasa-arvoisempi maailma voisi toteutua: Voimme vastustaa armeijoiden hyökkäyksiä mutta emme aatteita, joiden aika on kypsä. Tosin tarkemmin ajatellen saattaa käydä aivan päinvastoin.

Toisille minkä tahansa pidemmän ja vielä asiaohjelman katsominen on kauhistus aivan kuten vastaavanlaisten lehtiartikkelien lukeminen. Takavuosina muun muassa sisällöstä vastaavat ”verkonkutojat” hokivat, ettei kukaan jaksa niitä lukea. Sieltä täältä silmäileminen taas on kuin poukkoilua heikoilla jäillä, ainakin jos on vaikeampi hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Itse pidän ehdottomasti paperilehden puolta ja syvennyn mielelläni esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja Hesarin Kuukausiliitteen useiden sivujen mittaisiin taustoitettuihin artikkeleihin, jos vain aihe osuu kohdalleen − ja saan lehden käsiini. Sattuneesta syystä en tilaa yhtäkään, mikä ei ole kovin häävi tuenosoitus lehdenkustantajille. Valitan tätä.

Silloin tällöin paperilehden juttua lukiessaan huomaa sen loppuvan kesken lauseen. Toimittaja ei ole täysin onnistunut vastaamaan hänelle asetettuun vaatimukseen tiivistää sanottavansa tiettyyn merkkimäärään. Ilmaisun tiivistäminen on taito sekin. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen kertoo lyhytproosansa alkusanoissa, miten hän on sen saanut tuta: "Alati supistuva tila pakottaa järjestämään tavaransa ja sanottavansa uudella tavalla. Olen kokenut sen mieluisaksi haasteeksi, vaikka välillä tunteekin olevansa jyrsijä, joka sulloo eväänsä makuusoppensa koloihin. Sanoa yhä lyhyemmin mutta sanoa tarpeellinen. En voi väittää ihannetta saavuttaneeni, mutta lehtien pienentyessä, sitten kun kolumneistani tulee haikuja, sisällön ja tilan suhteita voitaneen tarkastella uudelleen." (Apupata, Otava 2011)

Olen joskus työskennellyt varsin lyhytjänteisen, viestintäalalla toimivan ihmisen kanssa. Hän sanoi suoraan, kun ei jaksanut kuunnella, ja ilmoitti myös, ettei lue yli kahden rivin mittaisia sähköposteja. Hankalaa minulle. En tosin ole suulas mutta en myöskään suuresti arvostamani puhujan kaltainen, sujuvasanainen ja ytimekäs. Toisaalta pyrin kirjoittamaan selkeästi ja tekstityötä tehdessäni oikomaan turhia mutkia. Harvassa kuitenkin olivat ne sähköpostit, jotka täyttivät työkaverini vaatimuksen. Toisinaan sitten jouduin kertomaan suullisesti lukematta jääneiden sähköpostien sisällön.

Tietyissä, usein toistuvissa tilanteissa minunkin kärsivällisyyttäni koetellaan. En tiedä, onko kyse kuullun ymmärtämisen vaikeudesta, kyvyttömyydestä tiivistää vai mistä: Kun haastattelija pyytää poliitikkoa vastaamaan muutamalla sanalla tai vain kyllä tai ei, tämä ei ole kuulevinaan. Vastaus kiertää ja kaartaa, toistaa aiempaa (Kuten jo sanoin) tai aloittaa kokonaan uuden asian.

○ ○ ○ ● ● ●

Täällä, ”tällä kalliolla” minä käytän vapauttani saada kirjoittaa pitkästi ja monisanaisesti, omin sanoin omista ajatuksistani. Tai lyhyesti niin halutessani.

Kun melkein tapasin Kirjailijan

Koska pidän sekä lukemisesta että kirjoittamisesta, kirjoittelin aiemmin kirjoista erään aikakauslehden verkkolehteen. En ollut ainoa kirjoittaja, eikä teksteistä maksettu mitään. Halusin tuoda esille muutakin kuin sitä luetuinta ja myydyintä kirjallisuutta, josta kaikki muut esittävät arvioitaan. Luen bestsellereitä itsekin, mutta en yleensä halua kirjoittaa niistä.

Kirjamessujen väenpaljous ahdistaa, mutta kerran sitten menin, koska paikalla oli muuan kirjailijasuosikkini haastateltavana uuden kirjansa vuoksi. Olin nähnyt sen jossain ja ehkä selannutkin. Minulle sen tunnettu tekijä ei ole ”rakastettu kirjailija”, pidän vain hänen teksteistään ja huumoristaan. Jälleen selailin − rahattomana − myyntipöydällä ollutta kirjaa ja päätin lainata sen heti, kun löytäisin sen kirjastosta.

Kului puoli vuotta, ja sitten kirjastossa onnisti. Hykertelin kirjan ääressä, ja tietenkin se päättyi liian pian. Tutkin myös irtokansiin painetut tekstit, joissa yleensä kerrotaan kirjailijan elämästä ja aiemmasta tuotannosta, jos sitä on. Yhtäkkiä silmiin osui oma nimeni ja yksi ainoa, edellä mainitun verkkolehden arviosta poimittu virke! Elämäni ehdottomia tähtihetkiä! Kannattaisikohan se mainita cv:ssä: ”Siteerattu Kirjailijan teoksen kannen sisäliepeessä”…

Jos olisin jo kirjamessuilla tiennyt päässeeni samaan teokseen suosikkikirjailijani kanssa, olisinko ostanut sen ja mennyt pyytämään nimikirjoituksen? Minusta ei ole koskaan ollut nimikirjoitusten metsästäjäksi: jotenkin julkkisten perässä juokseminen on niin naurettavaa touhua. Yhden ainoan kerran olen tehnyt poikkeuksen.

Erääseen pienimuotoiseen kirjallisuustapahtumaan oli tulossa toinen suosikkini, itse Kirjailija Kari Hotakainen. Ostan erittäin harvoin kirjoja, mutta hänen Ihmisen osansa olin ensin lukenut ja sitten ostanut. Hotakaisen tapa kuljettaa huumoria ja elämän draamaa rinnakkain, päällekkäin, sisäkkäin osuu minuun. Niinpä viime tingassa piilotin kirjan reppuun ja lähdin tapaamaan Kirjailijaa. 

Kuuntelin paneelikeskustelun, jonka muita osanottajia en muista. Missään ei näkynyt nimikirjoitusjonoa. Entä jos Hotakainen lähtisi saman tien pois? Hän lähtikin mutta vain ulos tupakalle. Sisälle palatessaan hän juuttui milloin kenenkin seuraan vaihtamaan kuulumisia. En halunnut tuppautua vaan pidin tilannetta silmällä samassa tilassa sijainneen kahvilan oviaukosta. Ja vihdoin odotus palkittiin: siinä Kirjailija oli vain muutaman metrin päässä ja katsoi suoraan minuun.  Huomasin melkein kuiskaavani hei samalla kun kopeloin repun vetoketjua. Kirjailijankin huulet liikkuivat. Sekuntia myöhemmin näkökenttääni työntyi ovenkarmin takaa mikrofonia pitelevä käsi. Haastattelija! Toimittajan tolvana vai Kohtalon käsi? Siihen joka tapauksessa päättyi se metsästysretki.