Televisiossa esitetty Talouden madonluvut (engl. Four Horsemen) oli
kiinnostava dokumentti vielä neljännelläkin katselukerralla.
Puolitoistatuntinen nopeatempoinen ohjelma vaatii herkeämätöntä keskittymistä runsaan,
ei aina niin helppotajuisen asiasisältönsä vuoksi. Se aktivoi aivot esittämällä
syy-seuraussuhteita asioista, jotka kukin osaltaan vaikuttivat ja vaikuttavat paitsi
USA:n myös koko maailman tilanteeseen. Jälkeenpäin tuntuu kuin olisi ollut
ajelulla oudon suurkaupungin kaduilla.
Kaikkia ei puhuvien päiden yksinpuhelu innosta. Päitä tässäkin dokumentissa riittää, mutta asiallinen pohdinta vakavista asioista antaa ilahduttavan toisenlaisen kuvan amerikkalaisuudesta kuin alituinen viihdehömppä ja asioiden viereen käyvä politiikan "likainen peli". Pidän lisäksi siitä, että eri aihealueisiin jaettu sisältö on otsikoitu mietelmin.
Sellaiseen ohjelma myös päättyy ja haluaa näin vahvistaa (varsin utopistista)
toivetta, että vaihtoehtoinen ja tasa-arvoisempi maailma voisi
toteutua: Voimme vastustaa armeijoiden
hyökkäyksiä mutta emme aatteita, joiden aika on kypsä. Tosin tarkemmin
ajatellen saattaa käydä aivan päinvastoin.
Toisille minkä tahansa pidemmän ja vielä asiaohjelman katsominen on kauhistus
aivan kuten vastaavanlaisten lehtiartikkelien lukeminen. Takavuosina muun
muassa sisällöstä vastaavat ”verkonkutojat” hokivat, ettei kukaan jaksa niitä lukea. Sieltä täältä silmäileminen taas on kuin
poukkoilua heikoilla jäillä, ainakin jos on vaikeampi hahmottaa laajoja
kokonaisuuksia. Itse pidän ehdottomasti paperilehden puolta ja syvennyn mielelläni esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja Hesarin Kuukausiliitteen useiden sivujen
mittaisiin taustoitettuihin artikkeleihin, jos vain aihe osuu kohdalleen − ja saan lehden
käsiini. Sattuneesta syystä en tilaa yhtäkään, mikä ei ole kovin häävi
tuenosoitus lehdenkustantajille. Valitan tätä.
Silloin tällöin paperilehden juttua lukiessaan huomaa sen loppuvan kesken lauseen. Toimittaja ei ole täysin onnistunut vastaamaan hänelle asetettuun
vaatimukseen tiivistää sanottavansa tiettyyn merkkimäärään. Ilmaisun tiivistäminen
on taito sekin. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen kertoo lyhytproosansa alkusanoissa, miten hän on sen
saanut tuta: "Alati supistuva tila pakottaa järjestämään tavaransa ja
sanottavansa uudella tavalla. Olen kokenut sen mieluisaksi haasteeksi, vaikka
välillä tunteekin olevansa jyrsijä, joka sulloo eväänsä makuusoppensa koloihin.
Sanoa yhä lyhyemmin mutta sanoa tarpeellinen. En voi väittää ihannetta
saavuttaneeni, mutta lehtien pienentyessä, sitten kun kolumneistani tulee
haikuja, sisällön ja tilan suhteita voitaneen tarkastella uudelleen." (Apupata, Otava 2011)
Olen joskus työskennellyt varsin lyhytjänteisen, viestintäalalla
toimivan ihmisen kanssa. Hän sanoi suoraan, kun ei jaksanut kuunnella, ja
ilmoitti myös, ettei lue yli kahden rivin mittaisia sähköposteja. Hankalaa
minulle. En tosin ole suulas mutta en myöskään suuresti arvostamani puhujan
kaltainen, sujuvasanainen ja ytimekäs. Toisaalta pyrin kirjoittamaan selkeästi
ja tekstityötä tehdessäni oikomaan turhia mutkia. Harvassa kuitenkin olivat ne
sähköpostit, jotka täyttivät työkaverini vaatimuksen. Toisinaan sitten jouduin
kertomaan suullisesti lukematta jääneiden sähköpostien sisällön.
Tietyissä, usein toistuvissa tilanteissa minunkin
kärsivällisyyttäni koetellaan. En tiedä, onko kyse kuullun ymmärtämisen
vaikeudesta, kyvyttömyydestä tiivistää vai mistä: Kun haastattelija pyytää
poliitikkoa vastaamaan muutamalla sanalla
tai vain kyllä tai ei, tämä ei ole kuulevinaan. Vastaus
kiertää ja kaartaa, toistaa aiempaa (Kuten
jo sanoin) tai aloittaa kokonaan uuden asian.
○ ○ ○ ● ● ●
