Paluu menneisyyteen

Äskettäin silmäni osuivat hätkähdyttävään otsikkoon Ylen verkkosivuilla: Tulevaisuudentutkija ennustaa paluuta menneisyyteen – 3D-tulostus tuo käsityöammatit takaisin. Menneisyys, tulostaminen käsityöammatti? Tutkijan esittämiin tulevaisuudennäkymiin ei kai ole sanan sanaa sanottavana, koska kehitys kehittyy ja tekniikka teknistyy, pidin siitä tai en. Saan silti ajatella toisin.

Tutkija kuitenkin perää ajattelutapojen muutosta: tulostaminen vaatii ”esimerkiksi kaupalta ja palveluilta sitä, että he alkavat miettiä, mitä he voivat oikeasti itse valmistaa. Ruokakauppa tämän osaa, kenkäkauppa ei”. Nyt täytyy myöntää, että jutun perusteella en ymmärtänyt, mitä ruokakaupassa siis tulostetaan. Olisiko tässä ostajana syytä tarkkailla sitä, tuleeko leipä leipomosta vai tulostimesta…?

”Kyllä tämä vie meidät takaisin kisälliaikaan, paitsi että työkalut ovat paljon kehittyneempiä”, iloitsee tutkija. Luultavasti olen onnettoman vanha sielu, mutta toivon, ettei koskaan keksitä neulepuikkoja, jotka laskevat silmukoita ja kerroksia sekä kertovat siinä sivussa kalorinkulutuksenkin.

TV1:n hieno ranskalaissarja Mittatilaustyönä on esitellyt jo monia eri käsityöammattien edustajia, jotka haluavat tehdä työtään käyttämällä perinteisiä tekniikoita ja välineitä. Eräs nuori mies ryhtyi tapetinpainajaksi ja herätti henkiin 1700-luvulla käytetyn laattapainantatekniikan. Taitavat jalkinevalmistajat taas tekevät huikean tyylikkäitä miestenkenkiä. Nahka-artesaanien tekemä pelilauta on päässyt kuuluisuuksien lahjalistalle. Kaikista tekijöistä on huokunut ylpeys oman käden jäljestä, vaikka itsensä elättäminen käsityöllä onkin usein kirjaimellisesti kovan työn takana.

Otan esimerkin itsestäni, joskin käsitöiden tekeminen on minulle vain harrastus, ei työ. Virkkasin peitteen sohvan virkaa toimittavan sängyn päälle. Kun sain peitteen valmiiksi, tulinkin siihen tulokseen, että voisin myydä sen, joten en ottanut sitä käyttöön. Sitten aloin tehdä laskelmia.

Sängynpeittoon tuli noin 350 moniväristä, 10 x 10 senttimetrin kokoista kuusikulmaista palasta. Todellisuudessa tein sitä harvakseltaan kaksi vuotta syksystä syksyyn, mutta tiivistettynä 8 tunnin työpäiviksi taukoineen laskeskelin, että peite olisi valmistunut suurin piirtein kuukaudessa tai hieman alle.

Millaista hintaa peitteestä sitten voisi pyytää? Käsityötä arvostetaan vielä ainakin nimellisesti, mutta kun tulee hinnasta puhe, arvostus muuttuu usein ihmettelyksi: mikä siinä oikein maksaa? Omassa työssäni materiaaliin (sekoitevillalanka) kului noin 150 euroa. Ostaja saattaa kuitenkin pitää jo 400 euron hintaista peitettä kalliina, mikä merkitsisi, että 250 euroa kuukauden työstä olisi hänen mielestään tarpeeksi. Arvostan työtäni enemmän, joten näillä palkoilla ei sängynpeittoyrittäjäksi kannata ryhtyä. 

Muuten käsillä tekeminen ei ole minulle eurojen tai työtuntien laskemista. Siinä jos missä voi tuntea iloa ja innostusta nimenomaan tekemisestä ja nähdä, miten työ edistyy. Ranskalainen tapetinpainaja käytti käsityön luonteesta ilmaisua ”käsien älykkyys”. No sehän sopii: ei kaikki äly sentään kännykässä asu. 


PS. Kuvan otti ystäväni Sirpa.