Kiinni omista juurista

Toista viikkoa Suomen liput ovat liehuneet Lahdessa urheilun kunniaksi. Kilpailuissa kunkin maan lippu tai sen värit erottavat urheilijat – ja myös kannattajat – toisistaan. Kanssakilpailijansa selvästi voittaneelle ojennetaan lippu hyvissä ajoin ennen maalia. Joskus on tuntunut siltä, että tietyssä lajissa täysin ylivoimainen kilpailija voisi huoletta kantaa sitä alusta asti.

Suomen lipun asemasta on ollut puhetta erityisesti viime vuosina, sillä sen käyttöä on alettu suorastaan karsastaa ääriryhmien omittua sen itselleen. Käsiin osui Maalla-lehden numero 8/2014, jossa niin ikään Lahdessa asuva muotoilija Marianne Valola kysyi, miksi kuitenkin esimerkiksi Yhdysvaltain lipulla koristettu vaate kelpaa lähes kenen tahansa (teinin) päälle.

Televisio- ja lehtikuvien perusteella lippu näyttää Yhdysvalloissa kuuluvan jokaisen kansalaisen elämään yhtä olennaisesti kuin sydän sykkii heidän rinnassaan. Ei ole kotia, jota ei olisi merkitty lipulla joko ulkopuolella tai sisätiloissa. Miksi siis usein yltiöisänmaallisiksikin haukuttujen amerikkalaisten tunnus on Suomessa hyväksytympi kuin oma lippu?

Nähtäväksi jää, onko Yhdysvaltain nykyisen presidentin niin kutsutulla politiikalla mitään vaikutusta lipun arvostukseen ja käyttöön. Amerikkalaiset ovat aina puolustaneet sitä ylpeinä, mutta miten käynee nyt, kun vapautta edustaneen valtion asema murenee, ei vain ulkopuolisten vaan omienkin kansalaisten silmissä.

• • •

Edellisen piti olla pelkkä kommentin herättämä sivujuonne.

Varsinaisesti luin kiinnostuneena kahtakin lehtiartikkelia, joista toisessa esiteltiin inarilainen jalometalli- ja korukiviartesaani Elle Valkeapää (Maalla, nro 1/2016). Sekä Valola että Valkeapää arvostavat omia juuriaan ja haluavat vaalia kulttuuriperinnettä.

Valolan perheen satavuotiaan talon kunnostuksessa käytettiin siihen hyvin sopivaa periaatetta ”tehdään niin kuin ennen on tehty”. Työssään Marianne Valola hyödyntää esimerkiksi laadukkaina pitämiään kansallispukukankaita, joista hän on suunnitellut solmioita, kukkaroita ja vauvoille omat juhla-asut. Siinäpä vaihtoehto vaikka ristiäisiin tai nimiäisiin.

Kahvimainoksesta tuttu kädentaitaja Elle Valkeapää valmistaa muun muassa koruja hopeasta ja suosikkimateriaalistaan koivunjuuresta.

Valkeapää kertoo artikkelissa, että saamelaiskulttuurissa arvostetaan hopeaa ja pidetään tärkeänä ääntä. Opiskellessaan Ruotsissa hän huomasi monen muun keskittyvän esineen muotoon, kun taas hänelle tärkeää on se, miltä koru kuulostaa. Hänen hopeakorunsa helisevät.

Ruvettaisiinko laululle

Ääriviivoiltaan muodokas mutta kuitenkin sutjakka Suomi sopii mitä parhaiten käsityön aiheeksi. Hyvä esimerkki on askartelulehti Ihanan numerossa 1/2017. Lankkupohjalle taiteiltu taulu on tehty kieputtelemalla lankaa maan rajoja myötäilevien naulojen ympäri ja pitkin poikin rajojen sisälle jäävää aluetta. Valkoisella langalla ristikoitua taustaa koristaa sininen sydän, jonka tekijä voi sijoittaa vaikka oman kotiseutunsa kohdalle.

Sydän johdattaa mieleen vanhat maakuntalaulut. Menneelle maailmalle tavataan naureskella, mutta on hienoa, että laulut on nostettu jälleen esiin esimerkiksi yhteislaulutilaisuuksissa. Niistä on myös alettu tehdä modernisoituja versioita. Maakuntalaulut voivat saada liikuttumaan tai jäädä pyörimään päähän siinä missä päivän hittikin. Taannoin harmitti, että laulajaiset unohtuivat käymättä, vaan olisiko siitä laulamisesta mitään tullutkaan. 

Syntymäpaikka kun on sydän Suomen, / siis sitä suottako kiittelisin? Keski-Suomen maakuntalaulussa, jonka uusversio kuulostaa viehättävän helkkyvältä, sydämen sijainnin perusteena on maantieteellinen asema. Suomi-neidon näkökulmasta se tosin on tipahtanut kapean uuman alapuolelle. Sydämen paikasta kisaa myös Uusimaa, sillä sikäläistenkin mielestä tääll’ on Suomen pää ja sydän, into hehkuvin. Kilpailusta viis, tärkeintä on, että syke ei sammu.

Suomi-neito mielletään ulkoiselta olemukseltaan naiseksi, jonka kuva tiivistyy Hämäläisten laulussa: kuin Hämeen valkotukkainen, / tuo sinisilmä neitonen / on rusoposkinen. (Sivumennen sanoen kuvaukseen sopii hämmästyttävän moni suomalainen entinen ja nykyinen edustusurheilija.)

Maakuntalauluista huokuu tietenkin kiintymys kotipaikkaan, eihän niitä muuten olisi valittu omaa aluetta edustamaan. Luonto järvineen, metsineen ja korpineen on ykkösasia kaikissa. Joskus elämä on silkkaa suloisuutta, toisinaan kiperääkin koettelemusta. Taival lie hankala – olkoon vaan! Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan! Samanlaista taistelutahtoa kuin äskeisessä Kainuun Nälkämaan laulussa peräänkuulutetaan myös Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan laulussa eli Vaasan marssissa: Pois unteluus ja hervakkuus! / Niin onnehen maan pohjoisen / vie kunto, työ sen poikien.

Suurin osa kotiseutulauluista on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä ja viisi 1800-luvulla. Vanhimmista vanhin on Savolaisen laulu vuodelta 1852. Tuohon aikaan sanailtiin muun muassa näin: Me emme liioin kerskuko, / sanomme kumminkin: / Muu Suomi ellös ilkkuko, / jos meill' on hoikka kukkaro, / jos köyhiks' keksittiin. Eipä ole muulla Suomella aihetta ilkkuun tänäkään päivänä – hoikka kukkaro löytyy yhdestä jos toisestakin taskusta.   

Muistot koulun laulukokeista ja -numerosta haluaisi unohtaa, ja helpotus oli suuri, kun musiikkitunnit loppuivat kokonaan. Kaikesta huolimatta hyvät laulumuistot ovat jääneet vahvoina elämään.

Missä on hyvät kengät tehty

Sanonta Vanhassa vara parempi pätee monessa asiassa aikana, jolloin tuotteita valmistetaan suunnitellun vanhenemisen periaatteella kulutuksen lisäämiseksi. En kyllä tiedä, toteutetaanko tätä erityisesti sähkölaitteisiin sovellettavaa periaatetta tietoisesti myös esimerkiksi kenkien valmistuksessa vai liittyykö lyhyt käyttöikä aina halpatuotantoon.

Tämänkin talven olen kulkenut enimmäkseen jo viitisentoista vuotta vanhoissa, kävelyyn sopivissa kengissä. Vein ne ensimmäistä kertaa suutariin kysyäkseni, kannattaako sivusaumaan repeytynyttä reikää vielä korjata. Suutarin mielestä olin pitänyt (paljon käytetyt) kenkäni ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa. Tekisi mieli sanoa, että ne ovatkin suomalaiset, mutta toisaalta en pysty omakohtaisesti juuri vertailemaan eri maissa valmistettujen kenkien laatua.

Tosin kun toissa syksynä etsin talvikenkiä, eräs myyjä kehotti viemään muualla tehdyt uudet kengät heti suutarille pitävien pohjien laittamiseksi. Luottamukseni vanhoihin kenkiin erityisesti liukkailla on siitä vain kasvanut, vaikka täysin pitävät eivät ole nekään, ainakaan enää. Niiden pohjille ei koskaan ole tehty mitään.

Fem-kanavan vuodenvaihteen tienoilla esittämässä neliosaisessa sarjassa Tanskalaisia käsityöläisiä mainittiin, että vuonna 2010 kouluttautui Tanskan viimeinen suutari. Sarja oli vuodelta 2013. Vielä nyt halukkaat siis saavat kenkänsä korjattua, mutta miten käy tulevaisuudessa, jos ammattia ei katsota säilyttämisen arvoiseksi. Ai niin, kehityshän kehittyy koko ajan − ehkei kenkiä edes tarvita enää muutaman vuosikymmenen kuluttua. Tilalle kai keksitään jotain teknistä huttua.

Toisaalta Ranskassa innokas kengäntekijäoppipoika ei moisia ajattele: Sarjassa Mittatilaustyönä nuori mies kertoi vaihtaneensa taloustieteen ja journalistiikan opintonsa käsityöammattiin, vaikka kouluttautuminen suutarimestariksi viekin kymmenen vuotta. Sen aikana opetellaan kaikki vaiheet lestinteosta kengän suunnitteluun ja nahan muokkauksesta viimeistelyyn. Pikantti yksityiskohta jalkineen teossa on käyttää neulana villisiankarvaa.

Näiden käsin valmistettujen ranskalaiskenkien tekijät tunnistetaan työnsä jäljestä, ja sitä osataan arvostaa. Muuan ohjelmassa nähty asiakas, nuori mies hänkin, oli tainnut käyttää sinisiä nahkakenkiään jo kuusi vuotta ja oli tilannut monta uutta paria lisää. Toivottavasti heidän yhteispelinsä jatkuu vielä pitkään.