Ahdasta ja avaraa

Moni asia ihmistä kummastuttaa, ja yksi niistä on Britannian parlamentin alahuoneen istunnot. Jo pelkkä televisiokuva saa haukkomaan henkeä raikkaan ilman puutteesta, kun näkee parlamentin tupaten täyteen pakkautuneet penkkirivit. Edustajat istuvat niin tiiviisti kiinni toistensa kyljessä, että tilanne saattaa antaa aihetta jopa ahdisteluepäilyksiin. Miten sellaisessa puristuksessa voi keskittyä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen? Miten parlamentin jäsenet suostuvat tällaisiin työskentelyoloihin?

Yhtä ahdistavalta tuntuu ajatus asumisesta 15,5 neliön asunnossa.

Toisaalta on monesti kummastuttanut niin ikään brittiläinen, Kevin McCloudin juontama ja sinänsä kiinnostava talonrakennusohjelma Grand Designs. Ihmiset raken(nut)tavat itselleen valtavia satojen neliöiden koteja, vaikka perheeseen kuuluisi vain kaksi jäsentä. Hiilijalanjälki lienee mittava.

Usein unelmatalot ovat korkeita, avaria ja monin erikoisuuksin varustettuja tiloja, joita entisestään avartavat lattiasta kattoon ja seinästä seinään ulottuvat ikkunat.  Niiden toimittaminen ja saaminen paikalleen näyttää aina olevan stressin paikka. Puhtaana pitäminen tai rikkoutuneen lasin vaihtaminen ei taida paljon naurattaa.

Ihmiset, jotka ovat lähteneet tällaisiin todella kalliisiin rakennusprojekteihin, eivät yleensä ole olleet mitään miljonäärejä. Joiltakin ovat rahat loppuneet kesken tai rakentamisen takia on pitänyt jättää työpaikka. Onpa onneton juttu, jos kaiken puurtamisen jälkeen myös yhteiselo saman avaran katon alla joskus käy mahdottomaksi.

Ihmeteltävää kodinrakentamisessa riittää. Etelä-Ruotsin Sikhallissa asuva perhe halusi rakentaa 145-neliöisen hirsitalonsa 300-neliöisen kasvihuoneen sisälle (Maalla-lehti 3/2017). Kodin ympärillä leijuu lähes välimerellinen lämpö: taloa varjostavat isot kasvit estävät lämpöä nousemasta lasiseinien sisällä tukahduttavan kuumaksi. Hiki nousee otsalle pelkästä ajatuksesta. Asukkaiden ongelmana on ollut sisäilman kuivuus, jota parantamaan on suunniteltu sisäuima-allasta.

Talon rakentajien tavoitteita ei kuitenkaan voi moittia. Asukkaat halusivat käyttää kotiinsa mahdollisimman paljon puuta ja rakentaa siitä sellaisen, joka kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa. Lisäksi niin talossa syntyvä lämpö kuin jätekin piti pystyä hyödyntämään.

Viisihenkinen perhe viihtyy lasipalatsissaan, mutta itse en haluaisi sellaisessa asua.

Kiinni omista juurista

Toista viikkoa Suomen liput ovat liehuneet Lahdessa urheilun kunniaksi. Kilpailuissa kunkin maan lippu tai sen värit erottavat urheilijat – ja myös kannattajat – toisistaan. Kanssakilpailijansa selvästi voittaneelle ojennetaan lippu hyvissä ajoin ennen maalia. Joskus on tuntunut siltä, että tietyssä lajissa täysin ylivoimainen kilpailija voisi huoletta kantaa sitä alusta asti.

Suomen lipun asemasta on ollut puhetta erityisesti viime vuosina, sillä sen käyttöä on alettu suorastaan karsastaa ääriryhmien omittua sen itselleen. Käsiin osui Maalla-lehden numero 8/2014, jossa niin ikään Lahdessa asuva muotoilija Marianne Valola kysyi, miksi kuitenkin esimerkiksi Yhdysvaltain lipulla koristettu vaate kelpaa lähes kenen tahansa (teinin) päälle.

Televisio- ja lehtikuvien perusteella lippu näyttää Yhdysvalloissa kuuluvan jokaisen kansalaisen elämään yhtä olennaisesti kuin sydän sykkii heidän rinnassaan. Ei ole kotia, jota ei olisi merkitty lipulla joko ulkopuolella tai sisätiloissa. Miksi siis usein yltiöisänmaallisiksikin haukuttujen amerikkalaisten tunnus on Suomessa hyväksytympi kuin oma lippu?

Nähtäväksi jää, onko Yhdysvaltain nykyisen presidentin niin kutsutulla politiikalla mitään vaikutusta lipun arvostukseen ja käyttöön. Amerikkalaiset ovat aina puolustaneet sitä ylpeinä, mutta miten käynee nyt, kun vapautta edustaneen valtion asema murenee, ei vain ulkopuolisten vaan omienkin kansalaisten silmissä.

• • •

Edellisen piti olla pelkkä kommentin herättämä sivujuonne.

Varsinaisesti luin kiinnostuneena kahtakin lehtiartikkelia, joista toisessa esiteltiin inarilainen jalometalli- ja korukiviartesaani Elle Valkeapää (Maalla, nro 1/2016). Sekä Valola että Valkeapää arvostavat omia juuriaan ja haluavat vaalia kulttuuriperinnettä.

Valolan perheen satavuotiaan talon kunnostuksessa käytettiin siihen hyvin sopivaa periaatetta ”tehdään niin kuin ennen on tehty”. Työssään Marianne Valola hyödyntää esimerkiksi laadukkaina pitämiään kansallispukukankaita, joista hän on suunnitellut solmioita, kukkaroita ja vauvoille omat juhla-asut. Siinäpä vaihtoehto vaikka ristiäisiin tai nimiäisiin.

Kahvimainoksesta tuttu kädentaitaja Elle Valkeapää valmistaa muun muassa koruja hopeasta ja suosikkimateriaalistaan koivunjuuresta.

Valkeapää kertoo artikkelissa, että saamelaiskulttuurissa arvostetaan hopeaa ja pidetään tärkeänä ääntä. Opiskellessaan Ruotsissa hän huomasi monen muun keskittyvän esineen muotoon, kun taas hänelle tärkeää on se, miltä koru kuulostaa. Hänen hopeakorunsa helisevät.