Päätöntä menoa Ranskassa

Ranskalaiskirjailija Fred Vargasin (1957–) dekkari Hyisiä aikoja (suom. 2016) ei kerro säästä. Tosin islantilaiselle saarelle hyökkäävän sumun suojassa saa alkunsa rikosten sarja, jonka päähenkilö komisario Adamsberg saa tutkittavakseen 10 vuotta myöhemmin. Silloin tapahtumien näyttämö on aivan toinen: Ranskan suuren vallankumouksen johtajan Maximilien Robespierren (1758–1794) kirjoituksia tutkivan yhdistyksen istuntosali.

Yhdistys perustettiin tutkimaan julmana giljotiiniteloituttajana tunnetun Robespierren julkisia puheita ja niiden vaikutuksia niin yksilön kuin ryhmän toimintaan. Tarkoitusta varten tavallisten kokousten lisäksi järjestetään vallankumousajan hengessä istuntoja, joihin sonnustaudutaan peruukein, pitsikauluksin ja satiinein, siis täydellisesti eläytyen annettuun rooliin.

Vuosittain käytävällä istuntokierroksella pyritään välttämään liiallista samaistumista kierrättämällä rooleja – paitsi juuri Robespierren, jota esittää joka kerta tämän oletettu jälkeläinen ja samalla yhdistyksen johtaja. Tapahtumien rekonstruoinnin raja tulee vastaan siinä, että ”koskaan, ei koskaan” esitetä teloitusjaksoja. Kirjaa lukiessa maininnalle hymähtää, sen tajuaa draamaksi, mutta silti näkee silmissään, kuinka giljotiinin terä vilahtaa alas.

Todellisuus on kuin onkin fiktiota absurdimpi. Viimeinen Ranskassa giljotiiniin tuomittu, tunisialainen siirtolainen, joutui kokemaan sen vielä vuonna 1977. Sitä ei voi järjellä käsittää: miten voi olla mahdollista, että 1700-luvun pahamaineinen rangaistusmuoto saattoi olla länsimaassa käytössä yhä 1970-luvulla? Kuolemantuomio poistettiin Ranskan laista 1981.

Ajankohdan läheisyyttä voi valaista muutamin esimerkein. Tuona vuonna 1977 Ruotsissa syntyi tyttö, Victoriaksi nimetty, tuleva kuningatar, jonka Bernadotte-suku juontaa juurensa Ranskasta. Suku on hallinnut Ruotsia vuodesta 1818 alkaen.

Samana vuonna Yhdysvalloissa kuoli rockin kuninkaaksi nimetty Elvis (s. 1935). Kenties nykytermein voisi puhua myös 1950-luvun kulttuurin muutosjohtajasta. Televisiossa nähdyn dokumentin mukaan Elvis oli jo 23-vuotiaana niin kuuluisa, että suorittaessaan asepalvelusta Saksassa hänelle osoitetun ihailijapostin osoitteeksi riitti Elvis, Saksa.

Suomen tasavallassa elettiin Urho Kekkosen (1900–1986) aikaa. Heikki Ikola (1947–) voitti kultaa ampumahiihdon MM-kilpailuissa Lillehammerissa miesten 20 kilometrillä. 

Soikohan tunisialaisen tuomitun korvissa maailman juuri valloittanut Abba, kun hän painoi päänsä kiiltävän terän alle?

Kauhujen ajan veljespiiri

Nykyeurooppalainen luultavasti tietää, missä päin maailmaa valtaan päässyt populismi jyllää ja pahimmat räyhähenget hallitsevat. Vaikkei erityisemmin seuraisi uutisia, tuskin voi välttyä kuulemasta, millaista meno on esimerkiksi Brasiliassa, Turkissa ja Yhdysvalloissa. Pohjois-Koreaa pitää aisoissa yksinvaltias, joka uhoaa maailmalle säästeliäämmin ja käyttää mieluummin täsmäiskuja.

Sen sijaan moni nykyeurooppalainen ei välttämättä tule ajatelleeksi, ei osaa kuvitella tai ei edes tiedä, että Eurooppaa hallitsi kerran ihmisluonteen nurjamielisin keskittymä. Kukaan tuskin pääsee koskaan unohtamaan Saksan Hitleriä (1889–1945), mutta kyse ei ole vain hänestä. Samaan aikaan hallitsivat hänen virkaveljensä Espanjan Franco (1892–1975), Italian Mussolini (1883–1945) sekä Neuvostoliitossa Stalin (1878–1953).

Jos nykyään pääasiallinen keino – kenen tahansa käytettävissä – levittää epävarmuutta ja pelkoa ovat sanat, milloin valheeseen, milloin uhkailuun kiedotut, 1930-luvulla ja 1940-luvulla diktaattorikollegoiden sanat olivat käskyjä, joista seurasi kammottavia tekoja.

Tästä ajasta katsottuna Eurooppa on totisesti elänyt pelossa.

Diktaattorit eivät tunne käsitettä ihmisarvo. Toista mieltä oleminen ja julkinen arvostelu ovat tuolloin tienneet sen esittäjälle vankeutta tai varmaa kuolemaa. Joissain sivistyneinä pidetyissä maissa käytäntö elää edelleen ja jopa vahvistuu. Pystyykö internetissä melskaava suomalainen tai kukaan muukaan toisenlaisissa oloissa elämänsä elänyt todella ymmärtämään tuota historian aikaa ja todellisuutta?

Luultavasti ei, ainakaan niin kauan kun kaikki valta omassa kotimaassa ei päädy yksiin käsiin. Viime vuoden joulukuussa julkaistun The Global State of Democracy 2019 -raportin (Helsingin Sanomat 4.12.) mukaan maailmassa on enää 21 vahvaa demokratiaa. Tilannetta voi pitää huolestuttavana: vaikka demokratioiden määrä kaikkiaan on lisääntynyt vuodesta 1980, niiden laatu on heikentynyt.

Raportin julkaissut kansainvälinen IDEA-järjestö (International Institut for Democracy and Electoral Assistance) käyttää vahvan demokratian mittareina edustuksellista hallintoa, perusoikeuksien toteutumista, vallanpidon läpinäkyvyyttä ja kontrollia, puolueetonta virkamieskoneistoa sekä kansalaisten osallistumista.

Luonnoton henkilö

Viime vuosien uudistustyössä kielellisen tasa-arvon saavuttamiseksi sana henkilö on kokenut kyseenalaisen arvonnousun. Jokainen mies-loppuinen ammattinimike (kuten asiamies, kirvesmies, lakimies, rekkamies, ulosottomies, varastomies, virkamies) lienee otettu pöydälle, ja niille on annettu tai ainakin yritetty antaa sopiva neutraali korvaaja. Monta nimikettä on onneksi toisia helpompi korvata.

Sitten paikalle ilmaantui henkilö ja alkoi vallata -miehen tilaa. Kun puhutaan vaikka esimiehestä, vakiintuneen mielikuvan mukaan tulee mieleen työpaikan ylempi työntekijä, jolla on alaisia johdettavanaan. Korvaajaksi nimetty esihenkilö kuulostaa kuin muottiin valetulta aikojen alun alkeelliselta olennolta, josta kehittyi ihminen, mies ja nainen.

  

Radiokeskustelussa (5.2.2020) käytetty vielä kummallisempi termi sai jo epäilemään omia korvia. Nimike puhemies on tuttu muun muassa Suomen eduskunnasta ja Yhdysvaltain senaatista. Suomessa on ehdotettu sen muuttamista puheenjohtajaksi, ja jotkut lienevät ottaneet sen myös käyttöön. Toisaalta sen säilyttämistä on puollettu sillä, että se on perinteinen arvonimike.

Kumpi voittaa, sen näyttää aika, mutta toivottavasti sentään jompikumpi näistä eikä kuulemani (tai kuulemakseni luulemani) puhehenkilö. Tällä ällistyttävän, suorastaan karmean teennäisellä sanalla viitattiin Yhdysvaltain senaatin puhemieheen Nancy Pelosiin, joka oli aiemmin repinyt ”esihenkilönsä” liittovaltion tilaa koskevan puheen kopion.

   

Päivää aiemmin Yhdysvalloista uutisoitiin (Helsingin Sanomat 4.2.2020), että maan nykyinen presidentti on jälleen perunut edeltäjänsä Barack Obaman tekemiä päätöksiä. Obaman päätösten kumoaminen vaikuttaakin olevan Minä ensin -politiikkaa tekevän johtajan kaikkein tärkein tavoite virassa. Hänenkään valtansa ei silti riitä kumoamaan edeltäjän presidenttiyttä.

Nyt peruttu päätös koskee henkilömiinojen (eli jalkaväkimiinojen) käyttökieltoa. Kutkuttavan kuvaava sanasymboliikka osuu keskelle maalia, onhan nykyinen presidentti kuin vaarallinen henkilömiina itsekin.

Uutisessa kerrotaan, että presidentin mukaan ”uuden sukupolven” miinat ovat itsetuhoutuvia ja siten turvallisempia: miinat tuhoutuisivat automaattisesti 30 päivässä asentamisestaan. Tarvittaessa ne pitäisi pystyä hävittämään parissa tunnissa etäkäskyllä.

Myös ylisuuri ego voi lopulta tuhota itse itsensä.

• • •

Millä perusteilla luonnollisena henkilönä katsotte olevanne luonnollinen? Mistä ajankohdasta alkaen? 

Pakinoitsija Ollin lisätuloveroilmoitus-parodiasta (Suomen kielen fraasisanakirjan esimerkki sanasta henkilö, 1983)