Pieni paha ja iso paha

Sanat pienempi paha yhdistettynä valtiojohtajaan eivät kuulosta kovin innostavilta kunnioittavista nyt puhumattakaan. Ilmaukseen sisältyy myös niin tutuksi tullut kahtiajakautuneisuus.

Kun Ranska eilen valitsi presidentikseen uudelleen Emmanuel Macronin, Euroopassa enemmistö huokaisi helpotuksesta. Vastaehdokas Marine Le Pen edustaa arvoja, joita enemmistön onneksi yhä vielä on vaikea, jopa mahdoton hyväksyä, sillä mikä tahansa ääriajattelu heikentää demokratiaa.

Toisaalta siirrytäänpä ajassa taaksepäin ja Yhdysvaltoihin vuoteen 2016. Siellä voittajaksi julistettiin henkilö, joka ajattelee samansuuntaisesti kuin Le Pen, ja häviäjän kohtalon suuremmasta äänimäärästään huolimatta sai vastaehdokas Hillary Clinton. Tuolloinkin äänestäjät valitsivat omasta mielestään pienemmän pahan.

Jos tulos olisi ollut toinen, millaisessa maailmassa mahtaisimme elää nyt?

Yhdysvaltain ja Ranskan vaaleilla on muutakin yhteistä kuin niissä monia äänestäjiä ohjannut valinta mielestään kahden huonon ehdokkaan välillä. Toinen ehdokas sai vähintään henkistä taustatukea ulkopuoliselta valtiolta, siis Venäjältä, jonka presidentin kanssa heillä on lämpimät suhteet.

Sivuseikka varmaan, mutta yhteistä on sekin, että kummassakin vaalissa hävisi nainen. Siis se isompi paha.

On olemassa myös täydellinen paha. Ja muuan valtiojohtaja.

 

Bussillinen gourmet’ta

Kirjastoautot ovat kuljettaneet luettavaa ihmisille vuosikymmeniä. Aiemmin myös kauppa- eli myymäläautot kiersivät helpottamassa haja-asutusalueilla asuvien ruokaostosten tekoa. Miten sama idea ei ole levinnyt valmista ruokaa tarjoaviin kiertäviin ravintoloihin?

Ranskalaiset Charles ja Mélina Moncouyoux ovat liikkuvan ravintolan jo toteuttaneet, sillä vuonna 2014 he jättivät kivijalkaravintolansa ja nousivat pyörille. He muunsivat kaksikerroksisen bussin gourmetaterioita tarjoavaksi ravintolaksi, jonka lattiatasossa on keittiö sekä asiakkaiden vastaanotto ja toisessa kerroksessa ”sali” 26 hengelle. Ravintola sai helposti muistettavan nimen Le Bus 26.

Ennen korona-aikaa kuvatussa sarjassa Ruokamatka Ranskaan brittikokki Rick Stein käy muun muassa maan keskiosissa sijaitsevassa Auvergnessa, jonka pikkukylissä Moncouyouxʼn pariskunta ravintolabussillaan kiertelee. Näin kokin virkaa hoitava Charles ja tarjoilijana toimiva Mélina antavat kaukana huippuravintoloista asuville mahdollisuuden niin halutessaan syödä (ilmeisen) kalliisti hyvin.

Ravintolabussi-idean toimivuuden pariskunta on muutamassa vuodessa testannut ja todennut toimivaksi. Steinin mukaan kuvausvuonna 2019 Le Bus 26 oli saavuttanut jo sellaisen suosion, että varauslista oli täynnä vuodeksi eteenpäin. Hyvä uutinen ravintoloitsijalle, huonompi nälkäiselle asiakkaalle.

Kiertävän ravintolan etuihin kuuluvat laaja asiakaskunta ja vaihtuvat maisemat luonnon helmassa. Bussi siirtyy joka kuukausi uuteen paikkaan Clermont-Ferrandin suurkaupunkialueen ympäristössä. Mitä luultavimmin paikalliset tuottajat ovat saaneet erikoisen ravintolan pitäjistä haluttuja yhteistyökumppaneita.

Ranskalaiskaksikolle ja bussi numero 26:lle toivoo pitkää ikää ja kärsivällisiä asiakkaita.

 

Päätöntä menoa Ranskassa

Ranskalaiskirjailija Fred Vargasin (1957–) dekkari Hyisiä aikoja (suom. 2016) ei kerro säästä. Tosin islantilaiselle saarelle hyökkäävän sumun suojassa saa alkunsa rikosten sarja, jonka päähenkilö komisario Adamsberg saa tutkittavakseen 10 vuotta myöhemmin. Silloin tapahtumien näyttämö on aivan toinen: Ranskan suuren vallankumouksen johtajan Maximilien Robespierren (1758–1794) kirjoituksia tutkivan yhdistyksen istuntosali.

Yhdistys perustettiin tutkimaan julmana giljotiiniteloituttajana tunnetun Robespierren julkisia puheita ja niiden vaikutuksia niin yksilön kuin ryhmän toimintaan. Tarkoitusta varten tavallisten kokousten lisäksi järjestetään vallankumousajan hengessä istuntoja, joihin sonnustaudutaan peruukein, pitsikauluksin ja satiinein, siis täydellisesti eläytyen annettuun rooliin.

Vuosittain käytävällä istuntokierroksella pyritään välttämään liiallista samaistumista kierrättämällä rooleja – paitsi juuri Robespierren, jota esittää joka kerta tämän oletettu jälkeläinen ja samalla yhdistyksen johtaja. Tapahtumien rekonstruoinnin raja tulee vastaan siinä, että ”koskaan, ei koskaan” esitetä teloitusjaksoja. Kirjaa lukiessa maininnalle hymähtää, sen tajuaa draamaksi, mutta silti näkee silmissään, kuinka giljotiinin terä vilahtaa alas.

Todellisuus on kuin onkin fiktiota absurdimpi. Viimeinen Ranskassa giljotiiniin tuomittu, tunisialainen siirtolainen, joutui kokemaan sen vielä vuonna 1977. Sitä ei voi järjellä käsittää: miten voi olla mahdollista, että 1700-luvun pahamaineinen rangaistusmuoto saattoi olla länsimaassa käytössä yhä 1970-luvulla? Kuolemantuomio poistettiin Ranskan laista 1981.

Ajankohdan läheisyyttä voi valaista muutamin esimerkein. Tuona vuonna 1977 Ruotsissa syntyi tyttö, Victoriaksi nimetty, tuleva kuningatar, jonka Bernadotte-suku juontaa juurensa Ranskasta. Suku on hallinnut Ruotsia vuodesta 1818 alkaen.

Samana vuonna Yhdysvalloissa kuoli rockin kuninkaaksi nimetty Elvis (s. 1935). Kenties nykytermein voisi puhua myös 1950-luvun kulttuurin muutosjohtajasta. Televisiossa nähdyn dokumentin mukaan Elvis oli jo 23-vuotiaana niin kuuluisa, että suorittaessaan asepalvelusta Saksassa hänelle osoitetun ihailijapostin osoitteeksi riitti Elvis, Saksa.

Suomen tasavallassa elettiin Urho Kekkosen (1900–1986) aikaa. Heikki Ikola (1947–) voitti kultaa ampumahiihdon MM-kilpailuissa Lillehammerissa miesten 20 kilometrillä. 

Soikohan tunisialaisen tuomitun korvissa maailman juuri valloittanut Abba, kun hän painoi päänsä kiiltävän terän alle?