Hämäävät sanat

Mielestäni ristikoita ei ratkota googlaamalla valmiita vastauksia.

Pitkään meni ihmetellessä lehden ristikoissa muuatta, usein toistuvaa vihjettä ja sen saamaa vastaussanaa. Jos ei tiedä jonkin asian merkitystä, se usein vaikeuttaa myös muistamista. Vastaus piti monta kertaa ratkoa uudelleen. Kun sanat sitten oppi muistamaan, niiden merkitys oli edelleen kateissa.

  

Keväällä kysyin asiaa sukulaiselta, mutta hän ratkoo eri ristikoita: edes kyseiset sanat sanoina eivät olleet hänelle tuttuja.

Lopulta oli pakko etsiä tietoa. Atle oli vihjesana. Asanti oli vastaus. Tai päinvastoin. Tuskin enempää olisin voinut hämmästyä, kun Atle Asanti osoittautui ihmisen, peräti suomalaisen, jo edesmenneen diplomaatin nimeksi. Wikipedian mukaan vuosina 1905–1992 elänyt Asanti toimi muun muassa suurlähettiläänä Kairossa ja Prahassa.

• • •

Vaikka tuttuja ovat monet, suomen kielessä niin yleisniminä kuin erisniminä esiintyvät sanat (esimerkiksi Rauha, Toivo, Onni), loogisesti samaan joukkoon kuuluva nimi Ilo hautakivessä pääsi yllättämään. Almanakassa sitä en ole nähnyt koskaan, Ilonan kyllä.

Hautakirjoituksen lumoa lisäsi siihen merkitty toisen henkilön nimi Helmi. Kummallakaan ei ollut kivessä muita nimiä. Luulin heitä ensin siskoksiksi, mutta syntymäajat kertoivat toista – niiden väli oli vain parisen kuukautta. Feminiiniseltä kuulostava Ilo kuuluikin ilmeisesti Helmin aviomiehelle. 

Jälleen Wikipedia antoi ensitietoa: Kansanvalistusseura esitti Iloa miehen nimeksi kalenterissaan jo vuonna 1883. Kuluvalle vuosikymmenelle päästyä Ilon on saanut nimekseen yli 220 miestä ja myös yli 30 naista.

• • •

Muutenkin harvenevista suomalaisista yritysnimistä se selkein näyttää kadottaneen ikivanhan nimensä punaisen langan. Vuonna 1638 perustettu postilaitos ehti olla Posti liki 370 vuotta, kunnes 2007 siirtymäajan jälkeen koko emoyhtiö otti uudeksi nimekseen Itellan. 

Vuonna 2015 yritys palasi Posti-nimeen perustelemalla vaihdosta muun muassa seuraavasti: ”Muutos parantaa entisestään asiakaskokemusta ja selkeyttää yhtiön identiteettiä suomalaisena postin, logistiikan ja verkkokaupan palveluyrityksenä.” 

Kuluneen vuoden mittaan yrityksen toiminta alkuperäisessä tehtävässään on ikävästi takkuillut ja toisaalta laajentunut sellaisiin suuntiin, että mieleen hiipii jo kysymys: mikä ihmeen Posti?

Yksi ylitse muiden

Jos kirjaston varatuinta kirjaa jonottaa yli 1 400 lukijaa, luulisi jonkun jo luovuttavan ja suuntaavan kirjakauppaan ostoksille. Pieneltä osin jonoa lyhentävät viikkolainat. Kun sukulainen onnistui sitä kautta saamaan tuon halutuimman kirjan, lyötiin siinä niin sanotusti kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tällä tavalla kirja kiersi entistä nopeammin.

Poikkeuksellisesti kaupasta ja sopivaan hintaan löytyi mielenkiintoni herättänyt teos. Valintaan vaikutti sen alaotsikko Ylimielisyyden historiaa. Varsinaiselta nimeltään Ari Turusen kirja Ettekö te tiedä, kuka minä olen on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2010 (Atena). Uudistettu neljäs painokseni on viime vuodelta.

Pitkien katsausten sijaan Turunen poimii ”historian lehdiltä kohtia, joissa muutos on tapahtunut jonkin naurettavan tai vähäpätöisen asian takia. Etsin ylimielisyyden katastrofaalisia käännekohtia, momentteja, jotka tavalla tai toisella ovat muuttaneet maailmaa. Munattu momentti voi olla vähättelyä, tuudittautumista omaan erinomaisuuteen, kulttuurillista omahyväisyyttä tai monopoliaseman aiheuttamaa itseriittoisuutta.”

Ylimielisyys vaivaa kaikkia joskus, toisia vähän väliä. Se tuntuu olevan yhä useamman nykyisen valtiojohtajan ominaispiirre. Listan voi aloittaa Filippiinien, Pohjois-Korean, Turkin, Venäjän ja Yhdysvaltain johtajista.

Jätän kuitenkin hallitsijat kalisuttamaan sapeleitaan. Sivuutan tässä myös ne muut häikäilemättömät, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet maailmanhistoriaan, kuten laman aiheuttaneet rahanahneet pankkiirit. Energiayhtiö Enronin johtajakin jääköön muhimaan omaan itseriittoisuuteensa. Ylenkatse loukkaa pienemmissäkin piireissä.

Turusen esimerkkeihin on päässyt myös luontodokumenttien tekijänä ja uudistajana ansioitunut David Attenborough ja hänen osakseen tullut kohtelu Yhdysvalloissa. Attenboroughin palkittu Elävä maa -dokumenttisarja vuodelta 1979 ei ollut kelvata sellaisenaan sikäläiseen televisioon. Hassua kyllä, osin kelpaamattomuus johtui kielestä: Yhdysvalloissa katsottiin, että amerikkalaiset eivät ymmärrä brittienglantia, joten puheosuudet haluttiin dubata amerikanenglanniksi. Sen lisäksi itse Attenborough haluttiin leikata pois ja tilalle juontamaan esimerkiksi näyttelijä Robert Redfort. 

 

Kirjasta ei ilmene, milloin sarjasta käytiin näitä neuvotteluja. Vuonna 1979 Attenborough oli 53-vuotias, Redfort vain kymmenen vuotta nuorempi. Harmillista, että tuolloin 18-vuotias George Clooney oli vasta kasvamassa miesten mieheksi. Hänkään ei ole voinut välttää vanhenemista, mutta kuka muu olisi voinut kaikkina näinä vuosikymmeninä paremmin täyttää ulkonäköön keskittyvät vaatimukset? Tosin hän tuskin koskaan olisi suostunut noin röyhkeään tarjoukseen.

Sattumalta Yhdysvallat esittää röyhkimyksen roolia toisessakin poimimassani esimerkissä, joka liittyy Suomeen. Turusen mukaan risteily-yritys Royal Caribbean on jättänyt maailman meriä seilaavien, Suomessa rakennettujen risteilijöiden valmistajan tarkoituksellisesti lähes täysin pimentoon. Sen sijaan esittelymateriaaleissa mieluusti kerrotaan kaikenlaista muuta, kuten laivan tekniset tiedot, laivalla saatavilla olevien tuotteiden tiedot ja se, kuka minkäkin laivan on samppanjalla kastanut. 

Turunen on matkustanut kahdella risteilijällä, joissa Suomi mainitaan vain risteilijän 0-kannelle sijoitetuissa pohjapiirroksissa. Jos tilanne ei ole tuosta muuttunut, olisiko syytä vaatia jokin näkyvä Suomi-signeeraus.

Nämä tai muut kirjassa esitetyt esimerkit ylimielisyydestä eivät ole maailmaa kaataneet, vaikka yritystä on ollut. Eikä ylimielisyys ole jäänyt historiaan. Sama meno jatkuu, ja joku ehkä vielä onnistuu.

Hanhenrintaa vai lampaanpaistia

Kaikilla on oma en tykkää -asialistansa. Siitä, että joku ei pidä samoista asioista kuin joku toinen, saadaan aikaan monta turhaa kiistaa. Samoin tehdään monta väärää tulkintaa, kun tätä yksinkertaista asiaa ei ymmärretä tai hyväksytä. Mutta kun on vain ”pakko” päästä sanomaan.

Sen, että joku ei pidä jostakin, ei pitäisi oikopäätä merkitä väärässä olemista, suvaitsemattomuutta, allergiaa tai ”vanhuudenvaivaa”. Tai vihaamista. Pitäminen ja rakastaminen ovat vahvuudeltaan eri luokkaa, niin ovat myös ei-pitäminen ja vihaaminen.

(Tosin joku voi rakastaa vaikka auton ovia, ihmisen kuorta, sellerinjuurta tai kevätaamuja. Tai kuten suomalaiset nyttemmin lehtien palstoilla saattavat tunnustaa: rakastaa voi jopa mansikoita tai kävelemistä.)

Ihmisestä saatetaan tehdä ”vihaaja” vain yhden kommentin perusteella. Erityisen helppoa vaikuttaa olevan jonkun leimaaminen lasten- tai eläintenvihaajaksi, vaikka usein kyse ei ole lapsesta tai eläimestä sinänsä. Esimerkiksi konsertissa lapsen itku häiritsee monia siinä missä puhelimen soittoäänikin. Kai itku tavallaan häiritsee myös lapsen huoltajaa, koska hänen pitää konsertin sijasta keskittyä itkevän hyssyttelyyn.

Käyn mielelläni kahviloissa, mutta en halua juoda maksamaani kahvia eläintarhassa. Se ei silti tee minusta eläintenvihaajaa, oli kyse sitten kissoista, koirista tai vaikka jäniksistä. Pidän kissoista, mutta en erityisemmin pidä juuri ulkoa tulleen katin tepastelusta ystävänkään ruokapöydällä.

On kuitenkin turhaa ruveta kiistelemään aiheesta, riittää, että jätän menemättä kahvilaan, joka ei miellytä. Toivon vain, että lemmikeille sallittujen paikkojen yleistyessä aina säilyy vaihtoehto meille ”vanhanaikaisen” kahvilan ystäville.

Kadulla pysäyttelevät varainkerääjät kyselevät ”kahta minuuttia” aikaani tai kiinnostustani sinänsä tärkeisiin asioihin. En pidä tällaisesta lähestymis- ja toimintatavasta, joten sivuutan heidät poikkeuksetta – samalla kadunpätkällä niin voi käydä monta kertaa. Sen voi ymmärrettävästi tulkita tylyksi välinpitämättömyydeksi.

Jonkun kai täytyy tämäntyyppisestä kontaktinotosta pitää, puolin ja toisin. Muussa tapauksessa yhdistysten ja muiden varoja keräävien tahojen soisi miettivän siirtymistä kokonaan muunlaisiin tapoihin hankkia lahjoittajia.

Kun puhutaan teknologian kehityksestä, laitteista ja sovelluksista, niiden toisissa aiheuttamaa vastahankaisuutta selitetään yleensä vanhempien ihmisten puutteellisilla taidoilla ja tiedoilla. Aivan kuin olisi itsestään selvää, että kaikki on vain käytönopettelusta kiinni tai että vähemmän innostuneesti uuteen suhtautuvat aina vain tietynikäiset.

Oppiminen auttaa ymmärtämään, mutta se ei välttämättä muuta ihmisen henkilökohtaisia mieltymyksiä. Kosketusnäytön keksijäkin saattaisi yllättyä tiedosta, että kaikki eivät pidä hipelöinnistä.

Teknologian vyöry(ttä)minen joka elämänalueelle näyttää enteilevän sitä, että ihmiselämän inhimillisyydestä halutaan pikku hiljaa päästä kokonaan eroon. (Samalla kun eläimiä yritetään kaikin tavoin inhimillistää.) Melkein huvittavaa, kuinka nyt puuhataan lisää työpaikkoja palvelualalle, kun yhteiskunnan kaikkein tärkeimmät palvelut on muutettu itsepalveluksi.

Monitoimilaitteeksi kehitetylle kännykälle ei riittänyt pikkusormi eikä edes käsi, se vei koko kehon. Voi miten kyllästyttääkään, että laite yhdistetään joka ikiseen asiaan! Lähitulevaisuudessa kännykkä kuulunee vakiovarusteena äitiyspakkaukseen – ei kuitenkaan vanhempien tarpeiksi.

Tulee mieleen borneolainen jättikokoinen iilimato, joka luontodokumentissa imaisee suuhunsa yhtä valtavan, noin 70-senttisen kastemadon. Punainen iilimato sulattelee sinistä kastematoa kuukauden. Sitten pitää taas saada lisää. Kumpi laji mahtaakaan pysyä kauemmin elossa?